Ironman 70.3 Lahti 29.6.2024 - Prologi

Elettiin juhannuksen jälkeistä viikkoa jonka lauantaina olisi mainostettu kauden pääkisani, puolimatkan triathlon isossa tapahtumassa ja omassa kotikaupungissani. Olin harjoitellut suunnilleen niin hyvin kuin tämä elämäntilanteeni sallii ja kevennellyt harjoittelua viimeiset pari viikkoa suunnitellusti. Olin ollut kesälomalla kesäkuun alussa pari viikkoa ja nyt taas töiden parissa päivät. Kisaviikon keskiviikkona vaimoni ja lapset lähtivät junalla Helsinkiin aamusta tarkoituksenaan viettää päivää Linnanmäellä yhdessä siskojeni kanssa. Olimme suunnitelleet kuvion niin että kun saisin työpäivän pakettiin hyppäisin autoon ja hurauttaisin myös etelään, tarkoituksena ensin viedä toiselle siskoistani hieman tavaraa jota hänellä oli äitimme luona, sitten hakea pari vaimoni soitinta korjaajan luota ja sitten poimia muu perhe kyytiin Linnanmäeltä ja suunnata pikaisen Ikea-pysähdyksen kautta kotiin. Suunnitelma toteutuikin kutakuinkin näin, kunnes kuvio meni hieman uusiksi noin puoli kahdeksalta kun olimme juuri päässeet moottoritielle kohti kotia.

Ajoimme 4-tietä Lahtea kohti Keravan kohdalla ja pienen matkan päässä edessämme ajoi rekka ja sen perässä henkilöauto. Näimme vaimoni kanssa kumpikin että nyt edessä tapahtui jotain erikoista, mutta emme ihan hahmottaneet että mitä, omalle näköhavainnolleni kuvaavin sana voisi olla "tössähtäminen" ja ensimmäinen ajatukseni oli että rekan kuormasta oli pudonnut jotain henkilöauton päälle. Aloin luonnollisesti hidastaa vauhtia merkittävästi ja kun pääsimme auton kohdalle näimme että kyseessä ei ollutkaan mikään kuormasta pudonnut esine vaan hirvi oli juossut kaistojen välistä auton kuljettajanpuoleiseen etukulmaan. Ajoimme kolariauton ohi ja pysäytimme pientareelle hyvän matkan päähän tapahtumapaikasta, minä nousin tutkimaan tilannetta puhelin jo valmiina hätäkeskuspuhelua varten, muu perhe jäi autoon odottamaan. En tiennyt mitä tilanteessa odottaa tulevan vastaan, olin nähnyt ohittaessa että hirvi oli tosiaan osunut kuljettajan puolelle, mutta helpotuksekseni totesin paikalle päästyäni että kuljettaja on omilla jaloillaan, tajuissaan ja suunnilleen järjissäänkin, eikä muita matkustajia autossa ollutkaan. Kuljettaja vakuutteli olevansa kunnossa kun kysyin ja hän ehdotti seuraavaksi että minä soittaisin hätäpuhelun ja hän puolestaan alkaisi viritellä varoituskolmiota muuta liikennettä varoittamaan. Aloitin hätäpuhelun, mutta samaan aikaan sain todeta sivusilmällä että varoituskolmion sijaan tämä kaveri keskittyi räpsimään kuvia autostaan eri kuvakulmista oikein antaumuksella. Samaan aikaan paikalla kävi toisesta pysähtyneestä autosta pariskunta kyselemässä tilannetta, totesin heille että tilanne taitaa olla hallussa kun kaverilla ei siinä isompaa hätää ollut ja hätäpuhelukin oli menossa ja he käsittääkseni jatkoivat matkaansa. Samaan aikaan meidän automme luona vaimoni oli noussut pientareelle katsoakseen tarvitaanko tilanteessa lisäkäsiä ja hänen perässään 5-vuotias tyttäremme nousi myös omalta paikaltaan, koska olisi halunnut nähdä tilanteen lähempää (minkä vaimoni tietysti kielsi). Kolarikuskikin sai viimein kaivettua takakontista sen kolmionsa ja oli juuri sitä menossa virittelemään liikenteen tulosuuntaan kun pamahti.

Puhuin itse edelleen hätäkeskuksen kanssa ja taisin olla selin liikenteen tulosuuntaan enkä ihan meinannut tajuta mitä tapahtui, kuulin lähinnä rytinää, näin autoja siellä täällä ja epäselvänä näkynä tajusin että jotain menee kovaa muuta perhettäni kohti, hetken vaikutelma oli lähinnä kuin se olisi jonkinlainen aalto (myöhemmin tajusin vaikutelman syntyneen varmaan osittain pölystä). En muista tarkkoja sanoja mutta sain sanottua hätäkeskukseen että "homma vähän laajeni, laittakaas tänne porukkaa paikalle, riittävästi ja nopeasti" ja päivystäjä alkoi kysellä lukuisia tarkentavia kysymyksiä joihin minulla ei heti sekavassa tilanteessa ollut kovin selkeitä vastauksia. Näin että alkuperäinen hirveen törmännyt auto oli siirtynyt ojan puolelle ja ohituskaistalla oli kaksi vaurioitunutta autoa, lisäksi pidemmällä edessäpäin oli ainakin kaksi autoa päällekkäin. Tajusin että oma perheeni on saattanut saada jonkinlaista osumaa tilanteessa, mutta kesken oleva hätäpuhelu ja tilanteen alun sekavuus ovat näin myöhemmin arvioiden pelastaneet minut isoimmalta säikähdykseltä. Kun näin että nyt muu liikenne on viimeistään täysin seis (tätä päivystäjäkin puhelimessa kyseli) siirryin pikapuoliin kohti muuta perhettä tutkiakseni tilannetta lisää ja heti huomasinkin että auton ulkopuolella ollut tyttäremme on loukkaantunut jonkin verran. Hän makasi pientareella selällään ihmisiä ympärillään, vaimoni oli myös siinä lähellä 2-vuotias poikamme sylissään joten saatoin todeta koko porukan olevan ainakin hengissä. Seuraavat hetket ovat mielessäni hieman sekavia, mutta niiden ainaka tapahtui ainakin seuraavia asioita: ensinnäkin hätäkeskuspuhelu tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan, ja ainakin kahteen otteeseen paikalle osunut vapaalla ollut palomies otti puhelimen minulta ja puhui päivystäjän kanssa jotain. Tajusin myös että näkemistäni päällekkäin olevista autoista toinen oli oma autoni (se alempi) ja sen takakontin päällä lepäsi poikittain iso sininen Audi. Paikalle oli osunut palomiehen lisäksi vapaalla oleva pariskunta joista kumpikin oli ensihoitajia ja tämä ryhmä yhdessä otti tilannetta haltuun mahdollisimman hyvin ennen viranomaisten paikalle tuloa. Vaikutti äkkiseltään siltä että tyttäremme oli tilanteessa pahiten loukkaantunut, ja ainakin oikea jalka oli saanut jonkinlaisen osuman. Ensihoitajapariskunnan nainen pysyikin hänen luonaan rauhoittelemassa ja varmistamassa ettei hän yritä liikkua siihen asti kun töissä olleet kollegansa ehtivät paikalle. Myös mainitun Audin kuljettaja osoittautui kirurgiksi ammatiltaan (myöhemmin selvisi että kyseessä oli nimenomaan lastenkirurgi) joten potentiaalisia auttajia oli tilanteessa huomattavasti enenmmän kuin lopulta (onneksi) todenteolla tarvittiin.

Samalla kun viranomaisia odoteltiin ja myös heidän saapumisensa jälkeen puhuimme tilanteessa olleiden kanssa sen minkä ehdimme ja kokonaisuus alkoi hiukan hahmottua. Käsitykseni mukaan tämä audikuski oli törmännyt hirvikolariautoon täydestä moottoritienopeudesta (omien sanojensa mukaan oli tavoitellut juomapuolloa eikä siksi huomannut lainkaan), törmännyt viereisellä kaistalla oleviin kahteen autoon ja sitten laskeutunut poikittain meidän auton takakontin päälle. Vaimoni ja tyttäreni olivat olleet auton vieressä ja saaneet tilanteessa osumat. Vaimoni kertoi että oli nähnyt kuinka jotain sinistä tulee kohti ja ei mielestään ehtinyt kuin päätää kääntää ja seuraava mielikuva on kuinka hän nousee ylös pientareelta, eikä näe autoa eikä tytärtä. Hän oli huutanut tytärtä nimeltä nähnyt autot päällekkäin hieman pidemmällä (olivat törmäyksen voimasta tietysti siirtyneet) ja rynnännyt sinne tarkistamaan poikamme tilannetta joka oli istunut takapenkillä turvaistuimessaan. Poika oli ollut täysin kunnossa ja lähinnä ihmeissään ja vaimoni oli hätäpäissään repinyt hänet pois istuimesta ja autosta mitä pikimmiten. Hetkeä myöhemmin hän esitteli komeaa haavaa rystysessään ja arveli sen tulleen poikaa kiristyneistä turvavöistä repiessä. Samalla kun tytärtämme paketoitiin ambulanssiin siirrettäväksi pidimme pikapalaverin ja totesimme että vaimoni lähtee hänen mukaansa Uuteen Lastensairaalaan ja minä lähden poikamme kanssa (ainakin oletettavasti) jollain tässä vaiheessa vielä täysin epäselvällä kuviolla yrittämään kotiinpäin. Pian he häipyivätkin paikalta ja jäin säikähtäneen pienen pojan kanssa tien poskeen ihmettelemään tilannetta, jota hankaloitti vielä se että hänen kenkänsä olivat autoni litistyneessä takakontissa tavoittamattomissa. Pian meidät pyydettiin yhteen paikalle saapuneista lukuisista ambulansseista että poika saataisiin tarkastettua, hänhän oli kuitenkin ollut autossa kyydissä törmäyksen aikana. Ensihoitajat tekivät tutkimuksensa ja olivat sitä mieltä että poika on kunnossa (olin myöskin pitkälti samaa mieltä) vaikkakin tietysti säikähtänyt, ja saisimme lähteä kotiinpäin. Jossain vaiheessa kuvailin myös käsitykseni tilanteesta jollekin sitä hahmottelevista poliiseista.

Poikamme tarkastaneet ensihoitajat pyysivät meitä jäämään heidän autoonsa, johon kerättiin sitten kaikki kolarissa mukana olleet, mutta loukkaantumattomat, tarkoituksena kyyditä meidät pois moottoritieltä hoitamaan itsellemme jatkokyytejä. Kyytiin saatiin sitten lopulta lisäksemme tämä "lentävä lääkäri", ensihoitajapariskunta (ilmeisesti meidän automme oli osunut törmäyksessä heidän autoonsa joka oli etupuolella pysäytettynä) ja yksi keski-ikäinen mieshenkilö joka käsitykseni mukaan oli ajanut toista niistä kahdesta autosta joihin Audi oli törmännyt ennen meidän autoamme. Vielä ennen lähtöämme poliisi kävi ambulanssin ovella ja puhallutti jokaisen joka oli ajanut autoa tilanteessa, paitsi minulta ei edes kysytty asiaa jostain syystä, ja enhän toki ollut ajanutkaan autoa onnettomuushetkellä jos nyt aivan tarkkoja ollaan, mutta en usko hänen olleen niin kartalla siitä kuka oli mistäkin autosta että olisi voinut sitä sillä hetkellä tietää. Tai sitten totesi ettei kehtaa kysellä tuolta kaverilta kenellä itkee lapsi sylissä taukoamatta, tiedä häntä. Jokatapauksessa kaikilla taisi näyttää nollaa ja pian saimmekin kyydin Alikeravan Nesteen pihaan, osaa oltiinkin jo hakemassa sieltä ja tämä lääkäri jäi vielä ambulanssiin kun matkalla tuli todettua että häntä ei itseasiassa ole lainkaan tarkastettu kunnolla. Me menimme pojan kanssa sisään Nesteelle ja ostimme hiukan evästä ja aloimme sitten soitella taksikyytiä, jossa keskuksen mukaan hieman kestäisi. Kello oli tässä kohtaa jo noin yhdeksän illalla ja pahimmasta säikähdyksestä yli päässyt poika alkoi luonnollisesti osoittaa väsymisen merkkejä. Hän kertoi pullansyönnin lomassa omaa käsitystään tapahtuneesta niin että "renkaat tippui ja äiti huusi". Puhuimme odotellessa nopeat puhelut myös vaimoni kanssa (he olivat vielä matkalla Uuteen Lastensairaalaan) sekä äitini kanssa, joka oli jo tapahtumasta kuullut vaimoltani pikapuolin. Taksin tulossa kesti ainakin tunti, jonka aikana ehdimme vaihtaa pojalle pakkoraossa vaipankin huoltoasemalla myytäviin kahta numeroa liian pieniin, joten näin minulla oli "retkivarustuksena" puhelin, kotiavaimet, kaksi autosta pelastettua viulua, avattu vaippapaketti sekä kengätön kaksivuotias. Tämä huomioonottaen ei voida pitää yllättävänä, että kun Uudesta Lastensairaalasta soitettiin ja ehdotettiin että tulisimme kuitenkin sinne tarkastuttamaan poikaa, en ollut kauhean innostunut ajatuksesta. Soittanut hoitaja sanoi että virallisen ohjeistuksen mukaan meidän olisi syytä soittaa uudestaan hätänumeroon ja pyytää ambulanssia viemään meidän sairaalaan, mutta hän myös totesi että koska pojalla ei ulkoisesti havainnoiden ole isompaa hätää, olisi myös hyvin mahdollista että ensihoitajat eivät lähtisi meitä viemään vaan kehottaisivat tilaamaan taksin. Arvelin että jos alan nyt ensin perua meille nyt tulossa olevan taksin, soitella paikalle ambulanssin, jonka jälkeen tilaan uuden taksin niin sen saapuessa on kello luultavasti jo melko paljon, huoltoasema on mennyt jo kiinni ja olemme väsyneen ja kengättömän lapsen kanssa pelkissä hellevaatteissa kesäyössä ulkona. Ajatus ei houkutellut ja sen hoitajalle melko suorasanaisesti ilmaisin. Hän vastasi että tietenkin itse teet lopullisen ratkaisun, mutta hänen täytyy protokollan mukaan tätä toimintamallia suositella. Hetken pohdittuani sanoin että otamme alkuperäisen taksin alle ja ajamme sillä kotiin ja käymme aamulla Päijät-Hämeen keskussairaalassa näytillä varmuuden vuoksi. Tällä välin tytärtämme oli vasta alettu tutkia ULS:ssa, mitään tarkkoja tietoja hänen vammoistaan ei vielä ollut.

Taksi saapui vihdoin ja oli ainakin riittävän tilava meille kahdelle, kun kyseessä oli invataksi ainakin kolmella erilaisella lastenistuimella. Kuski ihmetteli moottoritiellä ollutta tukosta ja kerroin hänelle lyhyesti seikkailustamme samalla kun ilmoitin osoitteen kotiimme Lahteen. Emme ehtineet aivan moottoritielle päästä kun vaimoni soitti ja sen puhelun aikana tein vielä pikapäätöksen ajattaa taksi kuitenin Uuteen Lastensairaalaan kodin sijasta, mikä myöhemmin todettiin hyväksi ratkaisuksi kokonaisuuden kannalta. Sairaalaan päästyämme meidät ohjattiin päivystyksen puolelle huoneeseen josta loppuperhe löytyikin, tytär oli juuri käynyt kuvattavana ja odottelimme tuloksia niistä. Myös pojalle tehtiin muutamat rutiinitarkastukset, mutta mikään ei edelleenkään viitannut siihen että hänellä olisi mitään vammoja piilossa. Sitten alkoikin pitkä odottelu kun ensin odoteltiin kuvien tuloksia ja sitten paikkaa osastolta. Poikaa yritettiin saada nukahtamaan vapaana olleeseen sänkyyn, mutta heikoin tuloksin, kun taas tytärtä piti herätellä vähän väliä koska oli syytä tarkkailla mahdollisia aivotärähdyksen oireita. Kuvista nimittäin selvisi että hänen oikea jalkansa oli murtunut kolmesta kohtaa ja lisäksi toisessa ohimossa oli mikromurtuma, kuulemma niin pieni että vain yksi talon lääkäreistä oli sen nähnyt kuvissa. Siinä odotellessa vaimonikin alkoi ihmetellä kun hänen haavan rystyseen saanut sormensa oli edelleen melko kipeä ja kysyikin siitä henkilökunnalta, mutta sairaalan sääntöjen mukaan siellä ei hoideta aikuisia, joten sitä ei voitu esimerkiksi kuvata Lastensairaalassa lainkaan. Lopulta hänen piti lähteä läheisen Siltasairaalan päivystykseen sitä näyttämään, onneksi ULS:n hoitajat soittivat sinne ennakolta ja saivat sovittua että päivystys ottaa hänet jonon ohi kun on pienet lapset kuitenkin naapurisairaalassa odottamassa. Näin hänellä kesti tämä reissu vain pari tuntia kaikkinensa, ilman tätä järjestelyä olisi mennyt varmasti moninkertainen määrä. Siellä myös selvisi että hänellä oli kuin olikin murtuma vasemmassa nimettömässä, eli pelkästään turvavöitä repimällä tuo vamma ei ollut aiheutunut.

Vaimon ollessa Siltasairaalan reissulla olin vihdoin saanut pojan nukahtamaan ja jopa ihan sängylle sylin sijasta. Pian henkilökunta tulikin hakemaan tytärtä kipsaukseen ja jouduin hieman pohtimaan menenkö hänen mukaansa sinne vai jäänkö nukkuvan pikkuveljen luo kun ei häntä henkilökuntakaan ehdi koko ajan vahtia. Tytär sanoi pärjäävänsä joten jäin pojan kanssa odottelemaan. Hetken päästä vaimokin palasi omalta reissultaan ja raportoituaan reissustaan lyhyesti meni mukaan toimenpidehuoneeseen, ja minä jatkoin nojatuolissa torkkumista pojan vierellä. Yö oli tässä kohtaa jo melko pitkällä. Jonkin ajan kuluttua he palasivat, tyttärellä oli oikea jalka reiden yläosasta asti siistissä paketissa niin että vain varpaat näkyivät toisesta päästä. Koska kyseessä oli Uusi Lastensairaala, oli hän toki saanut valita eri vaihtoehdoista itselleen mieluisan kuosin kipsille ja valinta osui koiran tassunjäljillä koristeltuun versioon. Kantapäässä oli tikkejä vaatinut haava jota varten kipsiin tehtiin "tuuletusluukku" jotta haavan olisi helpompi antaa kotona hengittää. Hetken päästä hoitaja tuli kertomaan että pääsisimme vihdoin osastolle ja onneksemme oli vapaana kahden potilaan huone joten emme joutuneet jakautumaan tässä vaiheessa ja saisimme hetken torkahtaa koko sakki, noissa huoneissa kun on vanhemmillekin kapeat vuodesohvat. Pitkiä unia ei kukaan saisi sillä kello oli tässä kohtaa jo viisi aamulla ja huvittavasti ranteestani kuului tuttu pärähdys kun kelloni yritti tavalliseen tapaansa herättää minua töihin kello 4.45, elettiinhän torstaiaamua.

En enää muista mihin heräsimme parin tunnin unien jälkeen, mutta jostain syystä muistan että kello oli jotain seitsemän tienoilla. Kyseisellä osastolla ei ruokia tuotukaan huoneeseen vaan ne noudettiin itse, joten haimme lapsille aamupalaa, mutta muistaakseni porukan syömiset olivat vähän niin ja näin. Sitten alettiin odotella mitä seuraavaksi tapahtuisi ja ensimmäinen hoidollinen tapahtuma oli ortopedin käynti. Saimme nähdä itsekin edellisyönä otetut kuvat jalan murtumista ja lääkäri avasi tilannetta ja suunnitelmaa meille. Tarkoitus olisi että noin kolmen viikon päästä olisi ensimmäinen kontrollikäynti jossa jalka kuvattaisiin ja kipsi vaihdettaisiin hieman lyhyempään malliin niin että sitten voisi jo polveakin liikuttaa. Tuosta toiset kolme viikkoa ja sitten tilanne katsottaisiin taas ja jos näyttäisi hyvältä (kuten tämän ikäisellä on vahvasti syytä olettaa), niin kipsistä päästäisiin kokonaan eroon. Siihen asti tyttäremme liikkuisi lähinnä pyörätuolilla jonka saisimme lainaan, kainalosauvoja ei näin nuorille yleensä juurikaan suositella koska niitä ei yleensä opita käyttämään turvallisesti ja mielekkäästi. Ortopedin mielestä saisimme lähteä hänen puolestaan kotiin vaikka samantien kun olemme pyörätuolin saaneet, mutta neurologin pitäisi vielä tehdä omat varmistuksensa pään suhteen sitä ennen. Sitä ja lounasaikaa odotellessa totuttelimme pyörätuoliin ja tutustuimme osaston leikkihuoneeseen. Muistaakseni tytär oli käynyt jossain kohtaa aamua vielä uudelleen pään magneettikuvassa juurikin neurologia varten, mutta nyt on pakko myöntää että muistikuvani on asian suhteen melko hatara.

Neurologi tuli aikanaan ja totesi ettei päähän saatu tälli ollut aiheuttanut mitään huolestuttavaa ja voisimme kotiutua totuttelemaan uuteen tilanteeseen, joten ryytynyt ryhmä lähti kohti kela-taksia ja sillä kotiinpäin. Olo oli (kuten arvata saattaa) melko räjähtänyt, kun kaikki olivat valvoneita, huonosti syöneitä ja kauttaaltaan pölyssä, hiekassa ja hiessä, pojallamme ei ollut tosiaan kenkiä lainkaan ja tyttärellä ainoastaan sairaalan vaatteet (ensihoitajat olivat tietenkin leikanneet omat häneltä pois). Kun tähän lisätään vielä se että tuoreella pyörätuolipotilaallamme on hieman taipumusta matkapahoinvointiin, eikä tätäkään matkaa selvitty ilman sitä, oli koko ryhmä melkoisen helpotunut kun olimme viimein kotipihassa. Tässä kohtaa elettiin torstain myöhäisiltapäivää/alkuiltaa, onnettomuudesta oli aikaa alle vuorokausi ja tämän jutun toissijaisena aiheena oleva kisa alkaisi alle kahden vuorokauden kuluttua, vaikka en ollut vielä tässä uudessa tilanteessa lainkaan varma olisinko menossa viivalle vai en. Aloimme kotiutua ja totutella uuteen tilanteeseen missä tytärtämme täytyy jatkuvasti olla siirtämässä kantaen (vessaan, sohvaan, sänkyyn pyörätuoliin jne) mikä ei aina ole ihan helppoa kun huomioi että asumme rintamiestalossa jossa on portaita sekä sisällä että ulkona ja monet paikat eivät ole myöskään mahdottoman tilavia ja kun vielä vaimolla oli toisessa kädessä omakin vammansa (joka onneksi osoittautui melko lieväksi ja haittasi lopulta arkea melko vähän). 

Kuitenkin ajatus alkoi muotoutua että ehkä tästä voisi kuitenkin starttiviivalle yrittää itsensä saada, ajattelin että voisi tehdä pääkopallekin ihan hyvää käymämme myllyn jälkeen. Ja olinhan kuitenkin tähän valmistautunut melkein vuoden, olkoonkin että viimeinen viikko ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Onneksi torstai-perjantai välisen yön koko porukka nukkui kohtuullisen hyvin. Kisaa edeltävä yö menikin sitten hieman levottomammin kun emme vielä osanneet tuputtaa potilaalle kipulääkettä ennaltaehkäisevästi ja hän heräili (ja herätteli meitä) tuon tuosta särkyinensä. Tuli siinä kuitenkin enemmän nukuttua kuin onnettomuuden jälkeisenä yönä ja kisa-aamukin sieltä viimein koitti, kisapäivän kulkua käsitelläänkin sitten enemmän seuraavassa kirjoituksessa.

Autoni tapahtuman jälkeen