Kymiring Triple 26.7

Olin toki asiaa harkinnut jo hieman aiemmin, mutta lopulta päätin alle viikon varoitusajalla laittaa ilmoittautumisen sisään ja juhlistaa kesäloman alkua osallistumalla elämäni ensimmäiseen maantiepyöräkisaan. Toki olen siis ajanut kilpaa myös maantiepyörällä, mutta aina osana triathlonkisaa ja niissä homman luonne on melkotavalla erilainen peesikiellon ja odottavan juoksuosuuden takia. Tällä kertaa saisi peesata sydämensä kyllyydestä ja jalat voisi ajaa aivan tyhjiksi tarpeen vaatiessa. Koska olin hommannut uuden pyörän brevettejä ja muuta retkeilyä varten, minulla oli valmiiksi sopivalla varustuksella (=ilman että tarvitsee alkaa irroitella lisätankoja, laukkutelineitä, lokasuojia ja dynamovaloja) ensimmäinen harrastepyöräni, 14 vuotta vanha Bianchini. Se oli ollut tätä ennen täysin ajamatta viime kesästä lähtien, joten päätin mennä sillä perjantaina töihin ja ajaa päivän päätteeksi hieman testilenkkiä, mikä osoittautui melko aiheelliseksi, sillä huomasin että a) siitä puuttuu mittariteline, b) jarrut vaativat melkolailla kiristystä ja c) satulatolppa on useita senttejä liian matalalla ja vaatii hieman väkivaltaa lähteäkseen liikkeelle. Onneksi jokainen näistä puutteista saatiin reilaan ihan kotikonstein. Vielä kun lainasin triathlonpyörästäni kisakiekot niin olimmekin valmiina taistoon.

Uskollinen ratsuni kisavalmiina

Kymiring Triple oli kaksipäiväinen tapahtuma, jossa lähtöjä kolmessa eri lajissa: juoksu, rullahiihto ja pyöräily ja nimensä mukaisesti tapahtumapaikkana Kymiringin moottorirata Kausalassa, eli kovin pitkää matkaa ei onneksi tarvinnut tehdä. Pyöräilyssä sarjoina oli elite (lisenssikuskeille) ja hobby (ei-lisenssikuskeille) ja kuuluin luonnollisesti jälkimmäiseen. Elitellä oli joku kiinteä kierrosmäärä joka rataa kierrettäisiin (tosin kiertäjiä oli tullut paikalle ilmeisesti alle 10), meillä kuolevaisilla taas kisan kestona oli 2 tuntia + 1 kierros, joka osoittautui ainakin minulle liian vaikeaselkoiseksi konseptiksi (siitä lisää kun päästään sinne asti). Näiden lisäksi siis tapahtumassa oli erimittaisia juoksu ja rullahiihtomatkoja (harkitsin hetken myös puolimaratonia pyöräilyn sijaan), mutta ei nimen mukaista triplaa jossa olisi katsottu kolmesta lajista yhteistulokset. Kysyin tästä järjestäjiltä kisan jälkeen ja lupailivat yrittää ensi vuonna, jos toteutuu niin voisin jopa harkita uudestaan.

Lähtölaukauksen oli määrä kajahtaa tosiaan lauantai-iltana klo 18 ja olinkin paikalla jo yli tuntia ennen, mikä oli aivan aiheellista. Numerolappujen ja ajanottovälineiden kiinnittäminen pyörään ja vaatteisiin toimi melko erilailla kuin triathlonissa joten niissä oli hieman ihmettelemistä, samoin paikan melko alkeelliset pukuhuonetilat hieman yllättivät. Kun sain kaikki reilaan olikin aika tutustua rataan parin lämmittelykierroksen verran, mikä olikin ihan hyödyllinen juttu. Ratakierros on noin 4,5 kilometrin mittainen ja minut yllätti heti se kuinka paljon siinä on nousua ja laskua (ja osa ihan suhteellisen jyrkkiäkin), mutkaisuus ei toki yllättänyt. Päivä oli myös suhteellisen tuulinen ja vastatuuli oli tietenkin etusuoralla. Myös kaksi viikkoa aiemmin alkanut helleputki jatkui edelleen ja mittari näytti lukemiaan sinne 30 asteen tienoille, eli lämmintä piisaisi, varjopaikkojakaan kun tuolla ei luonnollisesti paljoa ollut.

Lähtökiihdytys, kirjoittaja oikealla keulassa. Kuva MerJari.

Lähtöviivalle asettui arvioni mukaan muutamankymmentä polkijaa (jälkikäteen tarkistettuna 40 oli oikea määrä). Porukka oli melko kirjava, vaikka toki iso osa oli ihan aktiivisen maantiepyöräilijän näköistä sakkia, mutta mukaan mahtui myös ihan puhtaasti kuntoilijan näköistä porukkaa, retropyöriä (omaani ei ehkä ihan vielä lasketa sellaiseksi :)) ja taisin yhden suoratankoisen hybridinkin bongata. Vaikka olin lähdössä eturivissä, tajusin hyvin pian ettei tämä ole minun leikkini ainakaan kärkisijojen osalta. Kokemattomuuteni ryhmäajoon näkyi joka ikisessä mutkassa ja minulla oli jatkuvia hankaluuksia pysyä jonomaiseksi venyvän pääjoukon mukana jo heti alusta asti, kun ei kuitenkaan ihan heti viitsinyt ajaa aivan laikka punaisella, kisa kestäisi sen pari tuntia jokatapauksessa. Ja totta tosiaan, kun ensimmäinen kierros tuli täyteen ja saavuimme vastatuuliselle pääsuoralle oli minun ja pääjoukon väli jo sen verran selkeä ettei sitä enää otettaisi kiinni. Ohuesti harmitti, sillä porukka oli kuitenkin sen kokoinen, että olin ajatellut pystyväni ainakin jonkin aikaa mukana ajamaan.

Toiselle kierrokselle lähtiessä olin siis yksin, mutta vain hyvin pienen hetken. Pari kuskia iski takaa peesiini ja olimme hetken kolmestaan, takasuoralle päästyämme saimme kiinni toiset kolme kuskia jotka olivat jääneet pääryhmästä ja sitten olimme hetken kuudestaan. Näin isosta porukasta emme nauttineet kovin pitkään vaan ennen kuin toinen kierros tuli päätökseensä olimme jälleen hajonneet kahteen kolmen porukkaan (eri kolmikot kuin kierroksen alussa). Tästä eteenpäin kuvio vakiintuikin melko nopeasti tällä kolmikolla mentiin melko pitkään, ja parin kierroksen jälkeen meille syntyi ilman mitään keskustelua sellainen vetokuvio jossa vetovuoro kesti aina kierroksen ja vetomiestä vaihdettiin viimeisessä nousussa ennen etusuoralle tuloa. Varmasti optimaalisempaa ajoa olisi syntynyt tiheämmillä vaihdoilla, mutta tuo tuntui hyvin loogiselta kun ottaa huomioon että radasta iso osa on melko mutkaista ja toisella suoralla oli myötä- ja toisella vastatuuli.

Näillä askelmerkeillä sitten kierrettiin rataa yrittäen muistaa aina välillä myös juoda ja imaisin toki  myös muutaman geelin kisan aikana. Mitään sellaista huoltoa millä olisi ollut käytännön merkitystä ei tuonne oltu järjestetty, toki maalisuoralta olisi saanut juomatäydennystä, mutta ne olisi pitänyt ottaa omaan pulloon eli suomeksi sanottuna pysähtyä ja jäädä porukasta. Eli ei kiitos, ajattelin pärjätä niillä kahdella pullollisella mitkä minulla oli kyydissä. Noin tunnin ajettuamme meidät ohitti kärkiryhmä joka oli kutistunut seitsemään kuskiin ja vähän myöhemmin sen jälkeen vielä neljän ajajan takaa-ajoporukka. Muita ei sitten kierroksella ohi tullutkaan, toki itse ohittelimme paljonkin hitaamman pään menijöitä. Porukkaan ei ollut tyrkyllä uutta verta, ei edestä eikä takaa varsin pitkään aikaan vaan saimme jurnuttaa vetovuorojamme reilusti toisen tunnin puolelle kunnes saimme kiinni yhden kärkiporukoista tippuneen joka tarttuikin ryhmään mukaan. Ehdimme mennä yhden täyden vetovuorokierroksen ja aloittaa hieman seuraavaa, eikä tämä uusi tulokas osoittanut mitään merkkejä vetohommiin osallistumisesta. Meinasin jo alkaa sanallisesti ehdottelemaan oman osansa tekemistä kun lyhyessä ajassa porukkamme laajeni vielä kahdella uudella kuskilla. En tiedä missä huomioni oli, sillä en pysty muistamaan tulivatko he edestä vai takaa (oletan kuitenkin että edestä).

Meitä oli nyt siis kuusi porukassa (vai jopa seitsemän? muistini on tästä kohtaa hiukan hatara), mutta tuntui että vetovastuu tahtoi langeta edelleen lähinnä meille alkuperäiselle kolmelle, tosin toki myös kisakello alkoi kolkutella sitä maagista kahden tunnin rajaa eli pian alettaisiin katsomaan loppusijoituksia todenteolla. Kun menin jälleen kerran vetovuoroon päätin että se olisi viimeinen kerta, ja että seuraavan kerran menisin keulaan vain siinä tapauksessa että yrittäisin päästä porukasta irti. Kärkiryhmä ohitti meidät vielä toisen kerran juuri ennen kahden tunnin täyttymistä. Yksi uusistakin teki oman vetovuoronsa sentään ja kun lähdimme kierrokselle sen jälkeen (jälleen yksi alkuperäisestä kolmikosta keulilla) kävimme nopean keskustelun sääntöjen tulkinnasta ja ainakin parin meistä konsensus oli se että alkava kierros lienee viimeisemme, eli kohta katsottaisiin kenellä on vielä jalkaa jäljellä. Minulla alkoi olla jo sellainen olo ettei kovin paljoa kirikykyä löytyisi.

Viimeisiä hetkiä ennen loppuotatusta. Kuva MerJari.

Sitten kierroksen toiseksi viimeisessä nousussa se tapahtui, yksi ryhmämme uusista jäsenistä teki peliliikkeensä ja iski. Vetopaikalla oli tosiaan yksi alkuperäisestä kolmesta ja minä olin heti hänen takanaan joten paikka oli hyvä, ja vaikka jalkani alkoivat olla jo melkolailla tiltissä iskin perään sen verran mitä sain irti, täysin sillä riskillä että tässä voi tulla totaalistoppikin eteen. Riski ei kuitenkaan realisoitunut vaan homma meni sen verran hyvin että pääsimme kahdestaan irti ja muu porukka jäi (itseasiassa en ehtinyt katsella että hajosiko sakki vai tulivatko samalla kokoonpanolla perässä). En muista miten, mutta tajusimme ennen maalisuoralle tuloa jo että ei kannata vielä otattaa ihan loppuun asti, sillä sääntötulkintamme oli mennyt pieleen ja meillä oli vielä yksi kierros kierrettävänä. Ja minä olin jo melkoisen loppu. Yritimme alkaa kahdestaan pitämään tahtia niin etteivät muut saisi kiinni, mutta minä olin siinä vuorovedossa lähinnä saamapuolella, tämä toinen oli niin selkeästi vahvempi minua. Menimme yhtä matkaa kuitenkin kierroksen alkupään, ja jossain kohtaa takasuoran jälkeen minä vain hiljalleen jäin kyydistä pois. Välillä näin vilauksia takaa-ajavasta porukasta, mutta en ehtinyt laskea montako siinä oli jäljellä, veikkaisin että 2-3 ainakin. Eivät onneksi tavoittaneet kovin kovaa vauhtia, ja kun pykälää parempi sijoituskin oli jo karannut niin sain vain keskittyä loppukierroksen siihen että etenen omaa parasta vauhtia mitä vielä irtoaa ja toivon että porukka pysyy takana. Kuten pysyikin.

Maaliviivan jälkeen jalkani olivat niin krampissa etten muista pyöräilyn jäljiltä moista, triathlonissa kun on melko huonoa taktiikkaa ajaa itsensä vastaavaan tilanteeseen. Siinä sitten kiittelimme samassa porukassa ajaneita kisasta ja nopean pullontäytön jälkeen pyörittelin muutaman minuutin kampia ympäri varikkoaluetta että saisi hieman jalkoja verryteltyä. Sitten autolle pakkaamaan pyörää kyytiin ja samalla vielä hieman kisatapahtumia kommentoimaan. Kuulin ainakin että yhdellä kolmikostamme oli loppunut vaihtajien akku kisan loppupuolella, joten hän ei ollut pystynyt siitä syystä antamaan aivan kaikkeaan radalle. Tulospalvelusta selvisi että olin yleisen sarjan kymmenes ja kaikista miehistä kolmastoista, naisia oli mukana muutenkin melko vähän, eikä heistäkään yksikään ehtinyt edelle. Kärkiryhmä oli tosiaan ajanut kaksi kierrosta meitä enemmän, eli ero oli melko selkeä. Hauska kokemus kaikenkaikkiaan, hyvin erilainen kuin mitä olin ennakkoon ajatellut, kuten alussa mainitsin niin voisin jopa harkita uudelleen osallistumista, varsinkin jos kisaan löytyy se kolmen lajin tripla. Toivottavasti tapahtuma saa jatkoa ja löytää hieman paremmin porukkaa kisaamaan.

Nyt kausi onkin edennyt siihen pisteeseen että jäljellä on kisoista enää Grande Finale, eli Ironman Tallinna odottaa jo kirjoitushetkellä alle kahden viikon päässä, siitä aiheesta olisi tarkoitus seuraavaksi rustailla (ainakin) kolmiosainen juttusarja, joten sellaista seuraavaksi.