Halloweenhike 24-25.10.2025

Jos olet lukenut aiempien vuosien juttuja, tiedät että Halloweenhikesta on alkanut muodostua jo pienimuotoinen perinne minulle, tämänvuotinen on jo neljäs kerta putkeen eikä loppua näy jos se itsestä on kiinni. Pari edellistä vuotta olen ollut liikkeellä pyörällä ja kiertänyt kaikki reitit eli 160km, tällä kertaa olin ilmoittanut juoksevani. Koska kesällä en ilmoittautuessa osannut yhtään arvella mikä olisi syksyn juoksukunto ja -into, ilmoittauduin jälleen täydelle matkalle "varmuuden vuoksi" (Halloweenhikessa matkaa voi lyhentää lennosta, mutta ei pidentää). Faktojen ollessa kuitenkin ne, että edellisestä ultrajuoksustani on jo yli kaksi vuotta, en ole välissä juossut mitenkään merkittävän paljon enkä varsinkaan pitkiä lenkkejä ja pisin kulkemani matka on tähän asti on se Karhunkierroksen n 83km, arvelin jo kesällä että 100km taivalluksesta suoriutuminen voisi olla enemmän kuin tarpeeksi. Mutta never say never ajattelin ja jätin lopullisen päätöksen matkan pituudesta itse tapahtumaan. Tänä vuonna tapahtuma oli Virroilla (jos konsepti on muuten vieras niin lue aiemmat jutut tai vieraile täällä) ja tämä tieto sai heti logistiset aivonystyräni surisemaan, sillä äitini vanhemmat (jo reilusti yli 90 vuotiaat) asuvat vain puolen tunnin ajomatkan päässä tuolta, ja koska heidän luonaan ehtii käydä aivan liian harvoin aloin suunnitella visiittiä ennen tapahtumaa. Tuo valitettavasti kariutui siihen kun lapset sairastelivat juuri sopivasti, ja emme luonnollisestikaan viitsineet ottaa riskiä taudin viemisestä tuliaisena. Niinpä hyppäsin perjantaina iltapäivästä autoon ja nappasin kaupungin toiselta puolelta kyytiini Maaritin, joka on myös vakituinen Halloweenhike-kävijä ja minulle tuttu paikallisen latuyhdistyksemme yhteislenkeiltä.

Muutaman tunnin ajelun ja Ruovedellä nautitun hampurilaisaterian jälkeen tulimme perille tapahtumapaikalle. Harmillisesti tänä vuonna itse tapahtumakeskuksessa oli ollut niin vähän majoituskapasiteettia vapaana että emme olleet kumpikaan saanet huonetta sieltä ja (osa)syykin tähän selvisi kun kaarsimme pihaan, sillä samaan aikaan paikalle purkautui bussillinen nuoria jotka joku tiesi rippikoululaisiksi. Sitten vain armoton säätö käyntiin tavaroiden kanssa: mitä päälle, mitä liiviin mukaan, mitä jää autoon, mitä eväitä mukaan, montako lötköpulloa mukaan jne. Ensimmäinen pätkä jonka jälkeen tulisimme takaisin tapahtumakeskukseen oli noin 47km pitkä joten reissussa piti varautua olemaan hetki, onneksi vettä saisi sentään täydennettyä pari kertaa tuon aikana, mutta muita palveluita ei tulisi olemaan avoinna. Klo 19 tienoilla aloimme olla valmiit lähtöön ja painelimme pihalle etsimään lähtöleimauksen paikkana toimivaa tuulimyllyä. Halloweenhikessa siis leimataan puhelimella lähtö, maali ja reittiin kuuluvat rastit matkan aikana. Sisällä säätäessämme oli ehtinyt jo tulla kunnolla pimeä, mutta pienellä ihmettelyllä oikea suunta ja tuulimyllykin löytyi ja päästiin matkaan.

Lähtörastina toimiva tuulimylly päivänvalossa

Reitti lähti pienen tiepätkän kautta kohti vanhaa radanpohjaa ja ensimmäinen rasti jossa piti leimata oli rautatiesillalla. Sinne tehtiin pisto ja palattiin hieman takaisinpäin ja sitten poikettiinkin kunnon metsäpolulle. Tässä vaiheessa muitakin kulkijoita näkyi vielä jonkin verran, muutaama pyöräilijä ja pari nopeampaa juoksijaa. Olimme Maaritin kanssa saaneet lähdöstä mukaamme erään Pellervon, joka ei ehkä ollut aivan varma haluaako kulkea meidän kanssa samaa matkaa ja meni ensimmäiseltä rastilta hieman edelle. Muutamaa rastia myöhemmin tavoitimme hänet kun olimme edenneet vajaan tunnin ja päässeet metsäpätkältä ensin satama-alueelle ja sitten siitä urheilukentän kautta pidemmälle pururatapätkälle. Näiden samojen pururatojen kautta tultaisiin kulkemaan vielä moneen kertaan tämän reissun myötä. Etenimme kevyttä hölkkävauhtia kolmestaan, niin että pienestäkin ylämäestä vaihdoimme heti kävelyyn.

Noin puolentoistatunnin jälkeen saavuimme Torisevan kuuluisten rotkojärvien maastoihin jotka olisivat varmasti olleet komeita katsottavia päivänvalossa. Otsalampun valossa kokemus jäi ehkä hieman ohueksi. Muita kulkijoita emme olleet nähneet alun jälkeen juurikaan vaan saimme tehdä matkaa kolmistaan. 19 kilometriä ja reilu 2,5 tuntia urakan aloituksesta tulimme ensimmäiselle "taukopaikalle" joka oli Torisevan kahvimaja, kesäkahvila joka oli tämän tapahtuman takia poikkeuksellisesti auki, tosin vain lauantaina päivällä, eli saimme ihailla idyllistä vanhanajan kahvilaa terassin ikkunoista. Samalla täytimme pulloja järjestäjien tuomista kanistereista ja juttelimme erään toisen tauolla olevan kulkijan kanssa joka oli saapunut meitä ennen. Hän lähti myös meitä ennen jatkamaan, emmekä mekään kauaa paikalla mädäntyneet, kylmähän siinä äkkiä tulee kun paikoilleen jää. Sää oli tosin melko inhimillinen, lämpötila taisi olla jossain 5 ja 10 asteen välillä ja yöllä ei edes satanut vaikka ilma kyllä hyvin kostea olikin.

Kahvilalta reitit haarautuivat ensimmäistä kertaa niin että jos olisimme tyytyneet 30 kilometriin, olisimme lähteneet siitä takaisin tapahtumakeskusta kohti. Mutta koska emme tyytyneet, jatkoimme tekemään pohjoiseen päin suuntaavan lisälenkin ennen tuota paluuta. Tuosta lisälenkistä osan kuljimme yhdessä tämän tauolla samaan aikaan olleen miehen kanssa, sillä tavoitimme hänet jonkin matkaa tauon jälkeen. Jossain kohtaa hän sitten hiljalleen jäi porukasta jälkeen ja olimme jälleen kolmisin. Tämän lenkin aikana hetkittäin oli sellainen olo että myös kolmikkomme saattaa hajaantua kulkemaan omia tahtejaan, sillä tässä kohtaa kaikki jaksoivat vielä juosta tasaiset pätkät melko hyvin ja ainakin meillä Maaritin kanssa on jonkin verran vauhtieroa juosten. Onnistuimme pysyttelemään kuitenkin yhdessä, mikä oli kyllä hyvä juttu loppureissua ajatellen. Tämän lenkin aikana ohitimme myös toisen huoltopisteen, Kitusen kievarin, joka on siis paikallinen huoltoasema, ja joka ei luonnollisestikaan ollut siinä kohtaa auki, olimmehan siellä noin kello 23 tienoilla.

Tämä lisälenkki lähestyi loppuaan ja oli aika pian suunnata kohti tapahtumakeskusta. Tekemällä noin kilometrin ylimääräisen piston saattoi tässä kohtaa käydä uudestaan aiemmin ohitetulla kahvilalla ja minä päätin käydä sillä koin tarvitsevani vielä lisää nestettä, vaikka tapahtumakeskuksellekaan ei ollut enää kuin noin 10 kilometriä. Maarit ja Pellervo eivät tarvinneet, joten sovimme että he jatkavat reittiä kävellen ja minä hölkkäilen heidät kiinni kun olen tankkaukseni tehnyt. Tässä kohdassa näimme myös useita muita yön kulkijoita kun myöhemmin lähteneitä alkoi myös näkyä reittien kohdatessa. Oli hauskaa ja virkistävää juosta hetken hieman reippaammin kun sain ajaa ryhmääni takaa, vaikka toki fiksumpaa olisi ollut kuroa välimatka umpeen hieman rauhallisemmin. Tavoitin heidät parin-kolmen kilometrin jälkeen kun reitti kiersi pientä lampea ja kuulin juttelun veden yli. Kun pääsin polulla hieman lähemmäs keksin hieman yrittää höpsötellä ja kokeilin pääsisinkö yllättämään heidät hiipimällä lähemmäs pimeyden turvin. Hassuttelu jäi melko torsoksi kun totesin heti ettei maastossa voinut liikkua ilman otsavaloa sitten yhtään, varsinkin kun osui melko vaikeakulkuinen kohta tuohon, ja minimitehollakin tulee itse havaituksi melko helposti. Kohti tämän ensimmäisen osion loppua meillä alkoi juoksun ja kävelyn suhde kääntyä enenevissä määrin kävelyn hyväksi myös helpoissa kohdissa. Sinänsä juosta kyllä jaksoi, mutta vähäisen juoksumäärän alkoi huomata siitä että jalkapohjia ja nilkkoja alkoi särkeä ja kolottaa enenevissä määrin.

Kuljettuamme noin seitsemän tuntia tulimme tapahtumakeskukselle 50km reitin (todellisuudessa noin 47) kiertäneinä. Kello oli noin kaksi yöllä ja paikalla oli ainakin yksi muukin tauokoilija sekä ratamestari ja tapahtuman isä Tommi Lahtonenkin oli vielä hereillä. Pidimme reilun sisätauon eväitä syöden ja pulloja täyttäen. Tommi kertoili meille hieman siitä mitä seuraavalla pätkällä olisi odotettavissa reitillisesti: seuraavasta 25 kilometristä melko merkittävä osuus tulisi olemaan vanhaa junarataa ja vaihtelevankuntoista sellaista. Ennen takaisin maastoon lähtöä vaihdoin kuivat kengät ja sukat ja Maarit taisin tehdä saman tempun. Aamuksi oli luvattu sadetta, mutta arvelimme selviävämme tästä tulevasta pätkästä vielä ennen sitä.

Alkupätkän jälkeen päästiin junaradalle, joka oli hetkittäin melko helppoa juostavaa kun ratapölkkyjen vieressä meni ihan kunnollinen polku. Toisina hetkinä taas joutui juoksemaan pölkkyjen päällä mikä ei ollut yhtä mukavaa, ne kun olivat liukkaita ja sen verran tiheässä että askel ei osu niiden väliin mitenkään luontevasti. Rataosuudesta hyvä pätkä oli myös malliesimerkkiä niin sanotusta "false flatistä" eli pätkää joka näennäisesti tuntuu ihan tasamaalta, vaikka todellisuudessa noustaan kokoajan hitaan hivuttavasti ylöspäin. Hieman ennen radalta poistumista bongasimme mielenkiintoisen kohdan, sillä näytti että radan reunoilla oli kiveyksin vahvistettu kohta. Pysähdyimme katsomaan ja vaikutti että siinä saattaa olla vanha alikulkutunneli tai vastaava. Maarit ja Pellervo alkoivat heti tutkia karttoja, heillä ne kun olivat esillä, suunnistus-strategiamme nimittäin erosivat toisistaan sen verran että itse kuljin täysin kellon ja sen reittiviivan varassa ja Pellervo taas pelkän kartan ja kompassin, Maarit käytti molempia yhdessä. Vaikutti siltä että tuon alikulun kautta menisi polku ja meidän olisi tarkoitus reitin mukaan päätyä samalle polulle umpimetsäpätkän kautta, kulkematta kuitenkaan tunnelista. Päätimme mielenkiinnosta poiketa ratamestarin reitiltä tässä kohtaa ja kiersimme hieman pidemmän pätkän nähdäksemme tuon tunnelin, joka kieltämättä olikin pimeässä melko komea.

Kuva ei ehkä aivan tee oikeutta vanhalle alikulkutunnelille.

Polku joka tuota kautta vei oli melko hidaskulkuinen ja märkä, ja viimeistään tässä kohtaa hetki sitten kuivina puetut kengät ja sukat olivat jo jotain aivan muuta. Seuraavaksi tulimme hieman pidemmälle hiekkatiesiivulle, ja koska kulkumme oli tässä kohtaa suurimmalti osin kävelyä, päätin kaivaa ensimmäistä kertaa esille koko alkumatkan mukana kantamani sauvat ja pistää sauvakävelyksi jota loppumatkalla sitten riittikin enenevässä määrin. Meidät ohitti ensin kaksi pyöräilijää joista toinen jäi pitkäksi pätkäksi rinnalleni ajamaan kun löysimme sen verran jutunaihetta meneillään olevasta tapahtumasta, randopyöräilystä ja muusta. Hänen mukanaan tuli sauvottua sen verran rivakasti että matkakumppanini jäivät hiemna jälkeen ja pyöräilijän jatkettua matkaansa sainkin hetken hidastella heitä odottaessa. Hetkeä myöhemmin vähän ennen tiepätkän loppua meidät ohitti myös yksi yksinäinen pyöräilijä jota näimmekin sitten seuraavien kilometrien aikana hieman useammasti. Nimittäin heti kun tieltä poikettiin pienelle polkusiirtymälle, joka ei ollut erityisen tekninen eikä erityisen jyrkkä vaikka ylämäkeen menikin, ohitimme hänet uudestaan, sillä hän oli jalkautunut ja lähinnä nojaili pyöräänsä vaikuttaen siltä että on aivan loppu. Kun kysyimme onko hän kunnossa, saimme hieman epämääräisen vastauksen, mutta koska hän pääsi jatkamaan pyörän työntämistä peräämme (kohdassa jossa olisi kevyemmilläkin maastoajotaidoilla voinut myös hyvin ajaa), emme alkaneet väkisin ehdotella raatotaksia tai muutakaan pelastusta hänelle. Tuon pienen polkuosuuden jälkeen tuli taas uusi tiepätkä, jolloin hän pääsi taas pyöränselkään ja jätti meidät taakseen (mutta ei viimeistä kertaa).

Tiepätkän jälkeen siirryimme jälleen polulle, ja eikös vain saatu kohta seuraava kohtaaminen tämän väsyneen pyöräilijän kanssa. Hän oli nimittäin ajanut polkujen risteyksessä harhaan, ja meidän saapuessamme risteykseen palasi pummiltaan ja sai kohta taas ohittaa meidät. Muistaakseni näillä main oli myös sellainen kohta missä jälleen ohitimme hänet ylämäessä hetkellisesti, mutta koska kirjoittaminen on venähtänyt ja tapahtumasta on jo kuukausi, en muista tätä aivan varmaksi. Matka jatkui tasaisesti eteenpäin ja hetken päästä oltiin taas junaradalla jota riitti taas ihan kunnon pätkä. Tuon pätkän aikana näimme jonkun yksinäisen kulkijan valon radan vierellä kohdassa jossa rata oli selkeästi muuta maastoa korkeammalla ja maasto siellä alhaalla selkeästi kovin vaikeakulkuista. Hieman aloimme arvella olisiko kyseessä tämä surullisen hahmon ritari pyöränsä kanssa, olisi jotenkin sopinut kuvaan että hän olisi taas mennyt harhaan ja joutunut johonkin ryteikköön. Varmuutta emme asiaan tietenkään saaneet, emmekä häntä enää tuon jälkeen havainneet.

Tapahtumakeskusta hiljalleen lähestyessämme aloimme kulkea radan varressa pätkiä joita oli menty ensimmäisellä reittiosuudella heti alussa ja näimmekin jo useita muita kulkijoita, alkoihan olla jo varhainen aamu ja useita aamuvirkkuja taivaltajia oli päässyt liikkeelle. Yksi vaikeakulkuisempi pätkä oli meille vielä varattu ennen Marttilaan (tapahtumakeskus) saapumista. Marttilan nurkalla oli vielä yksi rasti ja reitti oli vielä piirretty pienen kierron kautta tapahtumakeskuksen takaa, joka ei meitä huvittanut tuossa kohtaa, ja niinpä yritimme tehdä oman oikaisun päätyen rämpimään luultavasti paljon hitaamman ryteikön läpi. Pääsimme Marttilaan toista kertaa kellon ollessa jo lähempänä kahdeksaa ja matkaa takana n 72km. Siellä olikin jo ihan erilailla hulinaa kuin illalla tai yöllä kun päiväseltään retkeilevää väkeä lappoi maastoon.

Aloin olla tässä vaiheessa jo melko väsynyt reissuun, tai ehkä ensisijaisesti siihen että nilkkoja ja kaikkea niiden alapuolella särki ja kolotti tasaisesti, mikä teki kulkemisesta melko epämiellyttävää. Jos minulla olisi ollut majoitus tapahtumakeskuksessa kuten parina edellisvuonna, olisin aivan takuulla jättänyt leikin tähän. Mutta koska ei ollut, ja aikataulut olivat sellaiset että omaan majoitukseeni kylällä pääsisi joskus iltapäivällä ja Marttilassakin alkaisi saunat lämmetä ja maaliruokailu olla tarjolla vasta puoliltapäivin, totesin että järkevintä lienee lähteä vielä kiertämään seuraavakin reittipätkä jolloin reissun mitaksi tulisi kuin tulisikin sitten se 100km. Pellervo totesi että hän on saanut sen mitä tuli hakemaankin (eli ilmeisesti tietynasteisen väsymyksen) ja hänelle riittää. Aikamme istuttuamme totesimme sitten Maaritin kanssa että lähdetään matkaan, mutta ensin käydään päärakennuksen kahvilassa hörppäämässä aamukahvit. Kun vedin kengät tauon jälkeen jalkaan totesin että joudun varmaan myös laittamaan rakkolaastarin kantapäähän, minkä teinkin kahvinjuonnin jälkeen. Tauko venyi kaikenkaikkiaan yli tunnin mittaiseksi, mikä oli siltä osin tarkoituskin, että halusimme lähteä viimeiselle pätkälle ilman otsalamppuja ja siksi hieman vetkuttelimme auringonnousua odotellen.

Lähtiessämme nyt viimeiseksi päätetylle osuudelle tulimme jälleen samaan kohtaan josta olimme menneet jo ainakin kahdesti, missä oli pitkä rivi vanhoja resiinoita asetettu näytille. Tällä kertaa kannatti jo hieman ottaa kuvaakin kun päivänvaloa oli tarjolla. Tällä kertaa lähdimme radanpohjaa eri suuntaan kuin viimekerralla, mutta onneksi "ratajuoksua" ei ollut nyt tarjolla kuin muutama kilometri. Tuo kohta taisi olla suunnilleen viimeisiä pätkiä mitä yritimme hieman juostakin, ainakaan montaa muuta kohtaa ei enää tämän loppurutistuksen aikana tullut. Yön yleinen korkea ilmankosteus oli vaihtunut ihan selkeäksi tihkusateeksi, joka näiden viimeisten reilun viiden tunnin aikana välillä voimistui, välillä taukosi, mutta mitään kovin rajua sadetta emme missään välissä niskaamme saaneet. Sen verran tasaista se oli että olimme pukeneet kuoritakit yllemme, mikä olikin varsin oiva varustus kun tahtikin oli näin maltillinen, yleensä se päällä juokseminen tarkoittaa hiestä kastumista. Alun ratapätkän jälkeen reitti vei meidät jälleen kerran urheilukentän läpi sen takaa alkaville pururatapätkille, joissa olimme kierrelleet jo ensimmäisellä osuudella. Koska reitit menivät välillä ristiin rastiin ja osin samoja pätkiä, näimme tässä vaiheessa sangen paljon muitakin, sekä jalan että pyörällä liikkuvia, jotka olivat omien taipaleidensa alkuvaiheilla.

Näistä viimeisistä kymmenistä kilometreistä jäi lähinnä päällimmäisenä mieleen sellainen tasainen särky ja kurjuus kun jalat huusivat kokoajan armoa hiljaa mutta tasaisesti. Oli komeita polkupätkiä, mutta paljon myös tasaisen tylsiä ja tappavia märkiä soratiepätkiä sekä kaupungin kaduilla tallattuja pätkiä. Joitain kohtaamisia muiden kulkijoiden kanssa, erityisesti mieleen jäi yhdellä sangen soisella pätkällä ja melko kaukana kaikesta ketjunsa katkaissut pyöräilijä. Kaveri ei ollut edes ihan kantasuomalainen vaan englanniksi kyseli sattuisiko minulla olemaan pihtejä mukana (no ei ollut yllätys yllätys). Hänellä itsellään oli hiukan huonommin työkaluja ja varaosia mukana kun ei edes ketjulukolla ollut varustautunut, vilkaisin hänen pyöräänsä ja totesin että kun on Sramin 12-vaihteinen voimansiirto niin joltain muulta kulkijalta varmasti löytyy sopiva ketjulukko, tuo kun on varsinkin maastopyörissä sen verran yleinen. Paikkana jäi erityisesti mieleen taas yhden hiekkatiepiston päästä lähtenyt luontopolku. Tuo polkuosuus ei ollut kuin kaksi kilometriä pitkä, mutta oli sen verran hidaskulkuinen että siihen paloi noin puoli tuntia. Mutta paikka oli komea! En muista aikoihin missään nähneeni niin sammalesta vihreinä hohtavia kallioita. Valitettavasti en tullut napanneeksi yhtään kuvaa. Tuon polun loppupäästä oli enää alle kymmenen kilometriä jäljellä.

Viimeisien kilometrien aikana kuljimme jälleen verran Virtojen keskustan katuja, ja olipa sieltä vielä muutama suhteellisen vaikeakulkuinen polkupätkäkin onnistuttu löytämään kylän laitamilta. Maarit jaksoi pysyä positiivisena tasaisesti koko reissun, minulla oli kyllä mieli jo melko synkkä, varsinkin tuon luontopolun jälkeisen märän soratiepätkän jälkeen. Alan kallistua siihen että tämä oli ehkä yksi rankinpia reissuja ellei jopa se kaikista raskain mitä olen tähän asti urakoinut. Tuolla listalla kaikki käymäni Halloween hiket pääsevät muuten melko korkealle, lienee osa viehätystä :)

Viimein taaperruksemme saapui Marttilan pihapiiriin, ja vaikka emme olleet ottaneet viimeiseen 15-20 kilometriin enää yhtä ainutta juoksuaskelta, ei minun tarvinnut kuin kahdella sanalla yllyttää ja niin otimme viimeisten kymmenien metrien loppukiriä ihan reipasta juoksua. Maalileimaus suoritettiin mitä pikimmin ja sitten oli aika suunnata ensin kohti saunaa ja sitten syömään.

Maalileiman paikka

Saunaan alkoikin olla kohta jo hieman hoppu, sillä tuollaisen savotan jälkeen kun pysähtyy paikoilleen alkaa nopeasti vilustaa. Hain autolta vaihtovaatteet jotka olin fiksuna pakannut valmiiksi reppuun ja suuntasin rantasaunalle, joka (rannassa kun oli) vaati hieman alamäkeen könyämistä, mistä jalkani eivät olleet tuossa kohtaa kovin innoissaan. Pääsin perille ja ehdin ottaa toisen märän ja mutaisen kengän pois jalasta kun tajusin että fiksuuteni ei ollut ulottunut kuivien kenkien pakkaamiseen ja jouduin nöyrästi kiskomaan suolta haisevan tossun takaisin yhtä karmean sukan päälle ja raahautumaan takaisin ylös parkkipaikalle ja sitten uudestaan alas. Mutta löylyt maistuivat! Lauteilla oli mukava turinoida muiden metsästä selvinneiden kanssa, tämä on yleensä se kohta tapahtumaa missä muistaa että näitä pisimpiä matkoja kulkee melko pieni vähemmistö. Ja tuostakin vähemmistöstä iso osa on saunan lauteilla vasta myöhemmin illalla, sillä moni lähtee liikkeelle myös vasta aamun puolella, taitavat haluta nukkua yöllä mokomat kummajaiset. Olin myös pakannut reppuuni autossa viileänä pysyneen ykköskaljan joka tuntui saunan jälkeen melko ansaitulta.

Ylhäällä löysinkin Maaritin jo keittoruuan äärestä ja iskin itsekin kiinni tarjoiluihin. Syömisen jälkeen kiitimme Tommia järjestelyistä ja hyppäsimme autoon, nyt suuntana kylän keskustasta löytyvä sympaattinen pikku hotelli josta olimme molemmat varanneet huoneet. Saimme avaimet kouraan ja totesimme yläkerran biljardibaaria mainostavalle yrittäjälle että nyt ei taida ihan kauheasti menojalkaa vipattaa. Huoneessa ensin melkoinen operaatio kun yritin viritellä kaikkia varusteita kuivumaan jonnekin, sitten hieman puhelinyhteyttä kotipuoleen ja sitten jo alkoikin paleltaa niin paljon että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kömpiä peiton alle. Taisin nukahtaa ennen iltakuutta. Kroppa taisi olla melko sekaisin, sillä hikoilin yön aikana koko sängyn aivan märäksi ja heräsin sitten aamuviideltä vailla toivoakaan saada heti enempää unta, joten päädyin katselemaan pädillä Areenasta Raid-elokuvaa ajan tappamiseksi kunnes sain vielä aamulla nukuttua pari tuntia lisää, tällä kertaa sängyn toisella laidalla ja päiväpeitto ylläni sillä kaikki muu olikin hikoiltu sen verran kosteaksi.

Halloween hike antoi jälleen kerran sen mitä tulin hakemaan, rankan retken ja pienimuotoisen seikkailun ja oli sekä kivaa että kurjaa kuten kuuluu ollakin. Ensi vuonna olen ehdottomasti taas mukana jos ei ihmeempiä esteitä tule!