Tiirismaa Winter Trail 10km 14.3.2026

Tiirismaa Winter Trail järjestettiin tänä vuonna jo muistaakseni neljättä kertaa, joista kolmena olen ollut mukana, viime vuonna kun jäi väliín sairastelun takia. Joka kerta olen juossut ainoastaan illalla järjestettävän pimeällä juostavan version ja näin oli tälläkin kertaa tarkoitus. Matkavaihtoehtoina oli 10 ja 14 kilometriä, joista olen nyt useamman kerran jo valinnut tämän lyhyemmän. Keli oli melko paljon keväisempi kuin kolmea viikkoa aiemmin juostussa Dark Runissa, sillä pitkä pakkasjakso oli väistynyt ja melko vähäiseksi jääneestä lumikertymästä oli iso osa ehtinyt jo sulaa. Polut olivat toki paikoin jäisiä keväiseen tyyliin ja paria päivää ennen kisaa järjestäjältä tulikin sähköpostia jossa infona oli mm ehdoton suositus nastakengille, sekä matkojen pieni muutos. Osa alkuperäisestä reitistä oli ilmeisesti sen verran huonossa kunnossa että suunnitelmaa piti muuttaa, ja näin ollen lyhyempi matka lyheni noin 8,5 kilometriin ja samalla pidempi matka piteni reilulla kilometrillä.

Kuva Touho Häkkinen

Lähtölistoja tutkittuani päättelin että jälleen on ihan hyvät mahdollisuudet hyvään sijoitukseen, sillä kaikki selkeän kovat nimet ovat pidemmällä matkalla ja varteenotettavin kilpailija on eräs tuttu Jani, jonka kovimmat suoritukset taitavat olla enemmän ultramatkoilla. Koska molemmat matkat lähetettiin polulle yhtäaikaa yritin lähdössä hieman kartoittaa muuta eturiviä että kuka oudommista naamoista on samalla matkalla kanssani, että reitillä olisi hieman helpompi hahmottaa kilpailutilannetta. Lähtölupa annettiin ja tajusin vasta alkukiihdytyksen aikana sytyttää myös otsalamppuni. Kaksi pidemmän matkan ennakkosuosikkia painelivat keulaan ja minä heti heidän peräänsä, näin ainakin tiesin aluksi johtavani omaa sarjaani ja ajattelinkin että jos tulen matkan aikana ohitetuksi niin kysyn ohittajalta ihan reilusti kummalla matkalla sitä ollaan. Lähtöhän oli siis tosiaan Messilän laskettelukeskuksesta Lahden suuntaan ja ensimmäinen reilu kilometri mentiin latupohjaa (jossa ei tosin ollut latua ja luntakin vain vasta metsän suojassa). Heti muutaman sadan metrin jälkeen alkoi ensimmäinen (ja ehkä ainoa) kunnon ylämäki, nimittäin se sama mäki joka Finlandia-hiihdossa lasketaan alaspäin Messilän pellolle ja jossa kuuluu perinteen mukaan kaatua oikein joukolla. Vielä mäen alla lähimmät takaa-ajajani olivat suhteellisen lähellä, niin että saatoin kuulla askeleet ja ehkä hieman puuskutustakin, mutta mäen päälle päästyä olin saanut jo hieman eroa revittyä, kun siirryttiin viimein pururadalta polulle.

Pimeässä metsässä kisatessa on se hyvä puoli että otsalamppujen valosta hahmottaa melko hyvin kuinka kaukana lähimmät kilpailijat ovat sekä edessä että takana. Edellä menevät kaksi pidemmän matkan kunkkua olivat niin paljon edellä etten heitä ensimmäisen kilometrin jälkeen nähnytkään lainkaan. Takaa tuleva ryhmä oli ensimmäiset kilometrit sellaisella etäisyydellä että valot näkyivät, ainakin avoimemmilla kohdilla, kun viitsi hieman päätään kääntää. Koska en tiennyt onko ryhmässä samalla vai eri matkalla olevia, yritin pitää melko reipasta tahtia yllä. Henkisesti helpotti, kun huomasin että etäisyys tuntui pikkuhiljaa kasvavan supistumisen sijaan matkan edetessä, vaikka toki mielessä kävi aina välillä Dark Run jossa minut ajettiin takaa kiinni viimeisten kilometrien aikana ja suistettiin kolmossijalta vain kilometri ennen maalia. Tällä kertaa olo oli kyllä huomattavan paljon kisavalmiimpi, tuntui että kestin vauhdinpitoa aivan eritavalla ja uskoin voittoon koko matkan ajan, pitäisi vaan tehdä oma tasapainoinen juoksu ilman mitään hyytymisiä. Kierroksen aikana olleen ainoan juomapisteen ohitin hiljentämättä, ehtisihän sitä maalissakin hörppiä.

Maalituuletus. Kuva Touho Häkkinen

Kilometrien edetessä takaa-ajajien valoja näkyi yhä harvemmin ja sitten puolenvälin jälkeen ei käytännössä enää lainkaan. Kulku oli kokoajan suhteellisen hyvä, mitä nyt noin 5-6 kilometrin kohdalla parissa ylämäessä hieman hapotti jalkoja. Pienen hetken pelkäsin hyytymistä, mutta kun kevensin tahtia hetkeksi tunsin palautuvani sen verran että veto saattoi jatkua. Tosin tässä kohtaa minun ei myöskään tarvinnut juosta aivan rajoilla sillä ero taakse oli sen verran selkeä ja pystyin tulemaan lopun melkolailla "rennon kovaa". Pian reitti alkoikin jo laskeutua alaspäin kohti Messilän peltoja ja sillan ylittävää pientä loppunousua. Pellon poikki vievällä pururatapätkällä näin pitkästä aikaa lähimmät uhkaajani, mutta turvallisen etäisyyden päästä, sillä peltoaukea on varmaan parisataa metriä leveä ja olimme suoran eri päissä. Jaksoin vielä ihan hyvin pistää tossua toisen eteen ja painelin maaliin tuuletusten kera juhlistamaan ensimmäistä voittoani näissä aikuisiän harrasteissa!

Kolmen kärki maalissa. Kuva Touho Häkkinen

Noin minuutin marginaalilla perässäni tuli tosiaan jo alussa mainittu Jani ja noin puoli minuuttia hänen jälkeensä vielä sarjamme kolmas, minulle ennestään tuntematon kaveri. Hörpimme urheilujuomaa ja poseerasimme kolmestaan tapahtuman valokuvaajalle. Koska keli oli suhteellisen lämmin kävin hölkkäilemässä muutaman minuutin verryttelyn tapaisen ilman vaatteiden vaihtoa/lisäystä ja sitten painelin sisätiloihin vaihtamaan kuivaa ylle. Oma suoritukseni oli kestänyt itsessään alle 39 minuuttia, mutta tiesin että paikalla saisi odotella vielä melko pitkään ennen palkintojenjakoa. Tuo odottelu menikin Janin ja muutaman muun tutun kanssa rupatellen kun porukkaa alkoi saapua hiljalleen reitiltä. Hieman yllättäen Janin vaimo Satu voitti myös pidemmän matkan naisten sarjan, joten tuttuja oli palkinnoilla aika liuta. Sain palkinnoksi Lumoniten otsalampun, jolle tulee kyllä käyttöä. 

Kuva Joni Solonen

Illan päätteeksi hurautin Hesburgerin kautta kotiin. Seuraavan kerran numerolappua viritellään ylle aikalailla neljä viikkoa myöhemmin kun kisaan Helsinki Spring Marathonilla kymmentä kilometriä.