Tuopin Jäljet 9.9.2023

Aiemmin syyskuussa tuli ajettua vuoden toinen 200km brevetti, Mikko Mäkipään järjestämä Tuopin Jäljet. Ai mikä ihmeen brevetti? Ks edellinen tekstini tai randonneurs.fi. Suomen järjestetyistä breveteistä valtaosa on a) keväällä ja b) pääkaupunkiseudulla, mikä on usein tehnyt niistä minulle hieman hankalia, mutta Tuopin jäljet on onnistunut jotenkin osumaan kuvioon sen verran hyvin että tämä taisi olla minulle jo neljäs kerta, ja kyseessä oli myös aikanaan ensimmäinen brevettini jonka myötä ihastuin koko touhuun ylipäätään. Tässä kyseisessä brevetissä reitti vie Helsingistä ainoalle kontrollille Liesjärven Keppanakellariin (missä tottakai ateria ja tuopillinen kuuluvat konseptiin vahvasti) ja sitten hiukan eri reittiä takaisin. Samalla kyseessä on ikäänkuin pk-seudun brevettikauden päätös.

Tuopin jäljet starttaa perinteisesti kolmelta iltapäivällä, joten aamulla ei ole niin kovin kiire kotoa Helsingin suuntaan. Olin sopinut erään siellä asuvan kaverini kanssa lounastreffit ennen lähtöä ja kävimmekin haukkaamassa maukkaat kebabit Döner Harjun Töölön pisteessä, mikä oli samalla pysäköinnin kannalta kätevän lähellä ajon päätepistettä (Tullinpuomin Shell). Aterian jälkeen oli aika käydä ravintolan vessassa vaihtamassa ajovaatteet päälle ja nostaa pyörä auton katolta, sekä suunnata lähtöpaikalle Eläintarhan Nesteelle. Hiukan viimetinkaan taas meni, korttien jako ja lähtötouhut olivat siellä jo käynnissä, mutta eipä tuo haitannut kun lähtöäkin oli hiukan porrastettu. Lähtijöitä taisi olla muistaakseni n 40-50 kpl joten koko sakin kerralla lähtö olisikin aiheuttanut melko pitkän jonon kantakaupungin pyöräteille.

Vaikka olen reitin ajanut useaan kertaan (ja toki navigaattori on opastamassa) on aina Helsingistä poispäin osaaminen ulkopaikkakuntalaiselle haastavaa pyörällä, joten liimannuin heti alusta pitäen muutaman muun ajajan peesiin siinä toivossa että porukasta ainakin joku olisi paikkakuntalainen. Hiukan väljemmille seuduille päästyämme pieni ryhmämme hajosi kun itsellä oli menohalua sen verran etten jäänyt odottelemaan muita. Pian takaa pyyhälsi ohi tapahtuman järjestäjä, ja hetken päästä hänen peesiinsä iski joku kovin nuorenoloinen kaveri, ja minunkin piti sitten ajaa tietenkin heidät kiinni vaikka väkisin. Hetken etenimme kolmestaan vauhdikasta vuorovetoa, mutta omalta osaltani tajusin kyllä pian etten heidän kyydissään Liesjärvelle asti jaksaisi, ja valtatie 2:n laitaan päästyämme (ja muutaman muun porukan ohitettuamme) jättäydyin ajelemaan itsekseni. Paria viikkoa myöhemmin minulle selvisi että tuo nuorukainen oli vain 17-vuotias Mikke, joka teki historiaa olemalla siihenastisen historian nuorin Ruskan maaliin ajanut (ja luultavasti nuorin yrittänytkin), eli melkoisen kova kaveri ikäisekseen. Tai minkä vaan ikäiseksi.

Ajelin loppumatkan Liesjärvelle omaan rauhallisempaan tahtiini, aivan viime kilometreillä minut otti yksi kuski kiinni jonka kanssa höpötellen saavuimme Keppanakellariin. Jos jommallekummalle lukijalle Keppanakellari on vieras paikka niin suosittelen ehdottomasti poikkeamaan kun lähistöllä liikkuu, paikka on sangen originaali jo ulkoasultaankin, omaa huomattavan laajan olutvalikoiman eikä ruuassakaan ole ollut minulla moittimista. Tuopin jälkien aikaan tuolla on usein hiukan ruuhkaa keittiössä kun pyöräilijöitä tulee kymmenittäin normaalin asiakaskunnan lisäksi, joten ruokaa sai tuttuun tapaan hiukan odottaa, ei mitään mahdottomia kuitenkaan. Siinä sai sitten oluen ja hampurilaisen ohella taas vaihtaa juttuja muiden ajajien kanssa. Tuopin jäljissä on osana ideaa että paluumatka taitetaan pimeällä, ja usein (riippuu toki jokaisen omasta ajonopeudesta) auringonlasku ainakin itsellä osuu niin että Keppanalle saavutaan valoisassa ja sieltä lähdetään kun hämärä on jo laskeutunut/alkaa juuri laskeutua. Eli paluumatkalle kun starttaa niin saa suoraan pukea huomioliivit ja laittaa valot päälle (säännöissä pakollisia) ja niin tehtiin tälläkin kertaa.

Paluumatka tehdään pääosin melko hiljaisia teitä, varsinkin sen alkupätkä, maalais-/metsämaiseman rikkoo lähinnä oikeastaan vain Karkkilan, Vihdin ja Nummelan läpiajo. Ja lopuksi tietysti saavutaan Bembölen ja Leppävaaran kautta Espoon ja Helsingin tiheämmälle seudulle. Ensimmäisellä kerralla kun tähän ajoon osallistuin muistan elävästi erään tietyn tiepätkän jolla ihastuin pitkänmatkanpyöräilyyn. Silloin menomatkalla oli satanut ihan reilusti, mutta se oli lakannut tauon aikana, ilma oli erittäin sumuinen ja kostea, näkyvyys huono ja ajelin yksin minulle täysin vierailla pikkuteillä pimeässä. Kokemus oli jotenkin niin hypnoottinen että jäin kerrasta koukkuun. Paluumatkan aivan alussa on myös hyvin kumpuileva ja mutkitteleva metsäinen pätkä millä pyörien valot näyttävät todella upealta jos porukkaa on hiemankaan harvemmaksi jonoksi asti yhtäaikaa, se on jäänyt myös näyttävänä mieleeni.

Tällä kerralla paluumatkalle tarttui mukaan Keppanalta kaksi muuta kuskia joiden kanssa mentiinkin koko paluumatka, matkan aikana porukkaan liittyi pari muutakin, joista toinen jäi rengasrikon takia hetken päästä matkasta. Matka taittui normaaliin tapaan, välillä höpöteltiin enemmän, välillä vähemmän, välillä pysähdyttiin rakon tyhjennykseen tai säätämään varusteita. Oli suhteellisen lämmintä siihen nähden että oli jo syyskuu, taisi olla lähemmäs 20 astetta illallakin, jouduin ainakin itse kerran keventämään varustusta kun sitä oli mennyt päälle tarpeettoman paljon. Hausta kontrasti sinänsä, edellisellä kerralla kun olin tämän reissun ajanut kaksi vuotta aiemmin oli taas ollut poikkeuksellisen kylmä, taisi käydä yöllä lähempänä nollaa silloin. Reitti Espoon Bembölestä perille asti on hiukan vapaamuotoisempi ja tuntuu että en neljän osallistumisen aikana ole kertaakaan kulkenut samaa reittiä. Ensimmäisellä kerralla kun olin yksin meni melkoiseksi harhailuksi, sen jälkeen olen ottanut tavoitteeksi löyttäytyä sellaisiin porukoihin josta paikallistuntemusta löytyy paremmin. Tälläkin kertaa onneksemme ryhmän neljästä oli kaksi paikallisia joten loppupätkä sujui sangen jouhevasti. Myös reissun virallisena luontoelämyksenä sain nähdä ensimmäistä kertaa citykaneja, joista media kirjoitteli paljonkin noin vuosikymmen sitten kannan räjähdettyä käsiin. Lahdessakin toki näkee jäniksiä lähes päivittäin, mutta ne ovat metsäjäniksiä tai rusakoita tai jotain sellaisia, mutta nämä hesalaiset ovat siis niitä pieniä lemmikkikanien villiintyneitä jälkeläisiä.

Perillä Meilahdessa tutut lopetusrutiinit, leima korttiin ja hiukan evästä Shellin tiskiltä. Hetken istuskelu eväiden ja viimeisten turinoiden kera, jonka jälkeen pyörä auton katolle, hiukan vaatteenvaihtoa ja sitten keula kohti kotia. Kotona suihku, hiukan syötävää, tavaroiden purku ja sitten nukkumaan. Jälleenkerran oli mukava ajo, keliolotkin olivat mitä parhaimmat, tämän reissun tulen varmasti ajamaan jatkossakin aina jos vain kalenteri sallii, tuo pimenevässä syysillassa tapahtuva paluu varsinkin sykähdyttää aina jollain tavalla. Lopuksi vielä uteliaille linkki Garminin tallentamaan dataan.

Tämän myötä onkin tullut kirjoitettua jutut kaikista 2023 vuoden pyörällä tehdyistä reissuista, kun seuraavassa tekstissä aikaa kelataan jälleen taaksepäin onkin vuorossa juoksuhommia kun alkuvuosi meni selkeästi enemmän niiden parissa.