Ironman Tallinna -trilogia osa 3 - Pääpäivä, h-hetki, d-day eli itse kisapäivä 23.8.2025

Sain kisaa edeltävänä yönä ihan kohtuullisesti unta, vaikka muistaakseni heräilin kyllä vessaan jo ennen kellonsoittoa. Koska lähtöaikaa oli tosiaan siirretty kolmella tunnilla (6.30 -> 9.30), kellon ei tarvinnut soida aivan keskellä yötä. Se muutti aamun suunnitelmia myös sikäli että alunperin olin luonnollisesti ajatellut hiippailevani aamupalalle yksin joskus aamuneljältä, mutta nyt menimme koko porukalla katsastamaan tarjontaa. Uusi kuvio tarkoitti myös että muu perhe tulisi mukanani katsomaan uintia nyt kun se oli hieman inhimillisempään aikaan, mikä alunperin ei ollut tarkoitus. Söin aamupalalla suhteellisen normaalisti (jos nyt hotelliaamiaista voi kuvailla sanalla normaali), yrittäen välttää mitään kovin rajua ylilyöntiä, kuitenkin olin viikolla tankannut jo useampana päivänä joten kehon energiavarastojen pitäisi olla suhteellisen täysiä ilman viimehetken ähkyä. Sitten vielä huoneeseen pakkaamaan loput tavarat ja hoitamaan kisaajan rasvailut ym valmistelut. Ennen kahdeksaa painelimme hotellista ulos, tarkoituksena hypätä järjestäjän hoitamaan bussikyytiin jolla pääsisimme lähtöpaikalle. Hieman meni taas säätämiseksi kun oli jonkinverran epäselvyyttä siitä mistä bussi lähtee ja sen jälkeen siihen piti vielä mahtua kyytiin rattaiden kanssa. No näissä onnistuttiin ja pääsimme kohteeseen.

Seuraavaksi painelin suoraan pyörän luokse jossa lähinnä varmistin että kaikki on kunnossa ja täytin Torpedo-pullon Tailwindin korkeahiilarisella urheilujuomalla, sekä sujautin satulan taakse toisen pullollisen samaa tököttiä. Sitten T1 vaihtopussien luo jossa viimeiset varmistukset ja tavaroiden säädöt. Tässä kohtaa tein lopullisen ratkaisuni hieman epätavanomaisesta järjestelystä. Olin nimittäin jo hetken suunnitellut ensimmäistä vaihtoa niin että pukisin ennen lähtöä märkäpuvun alle kisa-asun sijaan vain uimahousut ja vaihtaisin kisa-asun ylleni sitten uinnin jälkeen. Ideana tässä oli se että koska sää oli viileä, saisin kisa-asun ylleni kuivana eikä minun tarvitsisi palella ensimmäisiä hetkiä pyöräilystä odottaessa sen kuivamista. Toisaalta myös jos joutuisin laittamaan jotain lisävaatetta heti pyöräilyn aluksi, märkä kisa-asu ei myöskään kastelisi niitä. Joten kisa-asu siis pussiin odottamaan, pussi telineeseen ja vessan kautta kohti lähtöaluetta, jossa puin märkäpuvun (+uimalakki ja lasit tietenkin) ylleni, palautin ylimääräiset varusteet järjestäjälle maalipaikalle kuljetusta varten ja varmistin vielä ajanottosirun olevan oikealla paikallaan vasemmassa nilkassani.

Noin 15-20 minuuttia ennen varsinaista lähtöaikaa menin lähtökarsinasta uimarannan puolelle ajatuksena että käyn hieman kastautumassa, en ehkä niinkään lämmitelläkseni (vaikka sekin olisi ihan fiksua), mutta lähinnä siksi että saisin märkäpuvun kasteltua, sillä se istuu parhaiten päälle kun sen ensin antaa täyttyä vedellä joka sitten saa valua vielä pois. No minua vastassa rantavedessä olikin tomera talkoolainen joka ilmoitti että veteen ei saa enää mennä näin lähellä lähtöä, johon hieman mutisin vastaan ja sitten käännyin kiltisi takaisin rantaan. Tässä kohtaa bongasin myös perheeni ja kävin ottamassa vastaan vielä viimeiset tsempintoivotukset ja suuntasin takaisin lähtökarsinaan. Siellä porukka jakaantui jo jonoihin oletetun uintiajan mukaan ja valitsin omaa 1:15 arviotani vastaavan karsinan. Siitä sitten pikkuhiljaa porukka alkoi jo valua mereen. Lähtöhän oli järjestetty niin että rannalta kahlattiin melko pitkälle mereen, jonne oli pystytetty lähtöponttooni jolle noustiin ja sitten tyypillisen rolling startin mukaisesti porukkaa päästettiin matkaan, muistaakseni neljä kerrallaan ja muutama sekunti aina väliä ennen seuraavaa nelikkoa. Ajantotto alkoi siis vasta tuolta ponttoonilta. Jonotellessa ponttoonille päin kävin vedessä kaulaa myöten saadakseni pukuni märäksi vihdoinkin. Samalla päädyin juttusille erään suomalaiskisaajan kanssa joka oli starttaamassa ensimmäistä kertaa täysmatkalle kuten minäkin, mutta myös ensimmäistä kertaa ylipäätään mihinkään triathlonkisaan. Täytyy nostaa hattua kaverille, oli kuulemma tammikuussa aloittanut ensimmäiset uintitreenit ja ei odottanut siitä kovin hyvää aikaa. Seisoskellessamme nilkat kylmässä vedessä alkoi käydä hetkittäin mielessä niiden vihaamieni neopreenisukkien hyvätkin puolet. Porukkaa lappoi uintireitille tasaista tahtia ja reilun vartin jonottelun jälkeen tuli vihdoin oma vuoroni.

Uinti

Ponttoonilla toivotimme tämän juttukaverini kanssa toisillemme vielä tsempit, sitten tuli minun vuoroni mennä lähtöviivalle. Myöhemmin harmittelin etten tullut kysyneeksi hänen nimeään tai kisanumeroaan, olisi ollut mielenkiintoista tietää miten hänellä meni. Laitoin oman kelloni käyntiin lähtöviivan ylittäessäni ja laskeuduin varovasti ponttoonilta veteen talkoolaisen avustamana. Siltä hyppääminen oli siis ehdottoman kielletty, eikä lähtötilanteessa ollut mitään näyttävyyttä tai dramatiikkaa vaan tosiaan jokainen könysi vuorollaan liukkaalta ponttoonilta vyötärönkorkuiseen meriveteen talkoolaisen pitäessä kädestä kiinni kaatumisen estämiseksi. Vesi oli tosiaan sen verran matalaa että osa joka lähti aluksi hieman kahlaamaan, mutta minä kyllä käännyin vaaka-asentoon melko välittömästi, olisi varmasti taloudellisempaa etenemistä niin. Useimmiten kisa-uintejani sävyttää kaksi tunnetilaa: aluksi kärsimättömyys ja kiire, loppua kohden vallan ottaa pitkästyminen ja kärsimättömyys päästä vedestä pois. Vaikka siedän hyvin monia sinänsä pitkäveteisiä ja puuduttavan oloisia asioita (ainakin mitä urheiluun tulee), mutta avovesiuinti on aina ollut minulle henkisesti hyvin raskasta, ehkä se liittyy maisemien ja allasuinnissa tulevien käännösten (=jotain tapahtuu) puutteeseen. Tätä aspektia olin ehkä stressannut eniten etukäteen uinnissa, pelkäsin että en malta edetä omaan tahtiini vaan alan hätiköidä ja kiirehtiä ja väsytän itseäni tarpeettomasti. Kuitenkin tämä uinti oli jotenkin erilainen, heti kun oma tahti löytyi muutaman minuutin jälkeen jäi loppu uinnin päällimmäiseksi tunteeksi rauha. Tekemiseni oli levollista ja keskittynyttä, mutta kuitenkin tahti oli myös sellainen että se täytti kaikki itselleni ennakkoon asettamani tavoitteet. En usko että olisin voinut tämän paremmin uida tätä kisaa.

Vesi ei myöskään tuntunut lainkaan niin kylmältä kuin miltä se oli lähtöjonossa vaikuttanut, myöhemmin huomasinkin että se oli lähempänä rantaa selvästi viileämpää kuin pidemmällä. Uintireitti oli pitkän suorakaiteen muotoinen, niin että pitkät sivut olivat rannansuuntaisesti ja "etusuoralla" tehtiin pisto lähtöponttoonille. Reitti uitiin siis kaksi kertaa ja välissä piti käydä tuolla ponttoonilla, varmaankin lähinnä sen takia että siitä saatiin sitten kierroksen väliaika talteen. Merivesi oli melko kirkasta verrattuna lähes kaikkiin järviin missä olen uintitreenejä tehnyt ja ranta on tosiaan melko matala, oikeastaan reitin takasuora oli ainoa kohta missä pohja ei näkynyt. Monet sanoivat kisan jälkeen nähneensä paljon meduusoja, mutta itse en joko nähnyt tai sitten en kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Alkuruuhkan ja ensimmäisten käännösten jälkeen otin takasuoralla oman linjani selkeästi hieman sivummalta että saisin uida rauhassa ja jatkoin omaan tahtiini veden takomista. Koko ajan uinti oli jotenkin aivan eritavalla mukavaa kuin yleensä, ehkä olin tiedostamattani ottanut neuvon "nauti kisapäivästä" jotenkin erityisesti itseeni. Etusuoran toiselle poijulle tultaessa koin ainoan hetkellisen hämmennyksen reitistä, kun luulin suoran vielä jatkuvan sen jälkeen, mutta yhtäkkiä huomansin muiden kääntyvän tiukasti vasemmalle kohti ponttonia ja toista kierrosta. Hämmennys jäi lyhytaikaiseksi eikä edes loistava mielialani järkkynyt tästä millään tavalla.

Ponttoonilta toiselle kierrokselle. Kaikki tämän jutun kuvat: Sportograf.

Ponttoonille nouseminen nyt kun kisakierrokset olivat päällä ja reilu puoli tuntia uituna olikin paljon haastavampaa kuin lähdön yhteydessä, auttavia käsiä oli onneksi molemmissa päissä. Takaisin veteen mennessä onnistuin kiskaisemaan minua auttaneen talkoolaisen myös veteen. "You wanna come with me?" vitsailin hämmentyneelle naiselle samalla kun jo siirryin kahlauksesta uintiin. Olin ponttoonille kahlatessa pieneksi hetkeksi myös irroittanut uimalasini ja laittanut ne takaisin päähän, sillä minulla on usein ongelmaa että ne alkavat pidemmissä sessioissa hieman painaa ja ahdistaa (tosin ongelma on enemmän altaassa kuin avovedessä). Nyt ne kuitenkin menivät takaisin päähän hieman epämukavammin kuin mitä ne olivat alunperin olleet, mutta en ruvennut enää pysähtymään asiaa korjatakseni. Ensimmäinen kierros oli mennyt niin mukavasti että päätin takasuoralle tultaessa pistää pikkuisen lisää kaasua, hakien taas ohitustilaa hieman ulompaa. Ei tuo tainnut kauheasti lopulliseen vauhtiin vaikuttaa, mutta ehkä tahtini hidastui hieman vähemmän tällä konstilla. Toisen kierroksen lähestyessä loppuaan samalta poijulta jolla ensimmäisellä kerralla olin ihmetellyt suuntaa alettiinkin suunnata lähtöpaikan sijaan kohti rantautumispaikkaa. Otin pienen loppukirin vielä, mutta sitten kun totesin kaikkien muiden ympärilläni siirtyvän uinnista kahlaamiseen vaihdoin minäkin jalat alleni. Se oli jälkikäteen mietittynä pieni virhe, vaikka toisaalta jos olisin jatkanut uiden olisin luultavasti törmännyt useampaankin takapuoleen ennen rantaan pääsyä. Koska kerkesin heti kuitenkin nostaa uimalasit pois silmiltä, en vaihtanut enää uudestaan etenemistyyliä. Matka oli yllättävän pitkä ja hidas kahlata, ja vastaan tuli vielä yksi syvempi kohtakin. Hieman tuo kahlaaminen tahtoi jo tuntua lonkankoukistajissa kun päästiin sen verran matalaan veteen että pystyi jo alkaa juoksemaan. Märkäpukuja jo availtiin samalla kun tultiin rantaan, yleisöäkin oli aika kivasti kannustamassa. Omia tukijoukkoja ei näkynyt, muta tuo ei varsinaisesti ollut mikään ihmekään. Edelläni yhden märkäpuvun alta paljastui X-tri Lahden kisa-asu ja tottakai piti huutaa "hyvä Lahti!" vaikka en tuohon seuraan kuulukaan.

Uintiaikani oli virallisesti 1:13:50, eli melko lähelle osui tuo arvioni 1h 15min. Vaihdossa annoinkin sitten hiukan minuutteja takaisinpäin, sillä käytin siihen yli 7 minuuttia, kun yleensä menee jotain 3-5, toki vaihtoalueen kokokin vaikuttaa tähän. Tällä kertaa varmaan suurin syyni oli tämä vaatestrategiani, eli painelin varustepussini saatuani teltaan joka oli varattu "nudismia" tarvitseville, varsinaisella vaihtoalueella kun moinen aiheuttaa muistaakseni suoraan hylkäyksen (voin muistaa säännöt väärinkin). Teltassa sitten märkäpuku pois, uimahousut pois ja ei muuta kun kisa-asua tilalle, joka oli muuten yllättävän hidas pukea märälle iholle (tätä en tullut ajatelleeksi ennakolta). Sitten sukat ja pyöräilykengät jalkaan (en ollut kiinnittänyt niitä polkimiin tällä kertaa), numerolappu myös ylle ja kypärä päähän. Ilma vaikutti vaihtohetkellä sen verran leppeältä että en pukenut mitään extravaatetta, vaikka näin monen muun niin tekevän, vaan survoin sadetta kestävän ajotakin (Gorewear Spinshift) toiseen kisa-asun taskuun ja hanskat ja irtohihat toiseen. Sääennuste oli vaihdellut viimepäivät sen välillä että "sataa kunnolla koko päivän" ja "ei sada lainkaan", viimeisin aamulla katsomani näytti jotain kuuroja pyöräilyn ajalle joten olin nyt varautunut näihin. Sain ajaa koko pyöräilyn kyttyräselkänä (siis ne kamppeet selkätaskuissa), eli en siis lopulta käyttänyt niitä lainkaan. Sitten vaan märkäpuku ja muut uimakamat pussiin ja pussi järjestäjien haltuun maaliin kuljetettavaksi. Tässä kohtaa fiksumpi kaveri olisi käynyt myös vielä vessassa, mutta koska se olisi tarkoittanut muutamaa askelta taaksepäin pussinjättöpaikalta, jatkoin suoraan pyörätelineitä kohti. Oma pyöräni oli mukavassa paikassa, lähes aivan rivin reunassa joten se oli helppo paikallistaa ja jatkaa sen kanssa kohti pyöräreitin alkua.

Pyöräily

Alussa huomasin heti että vaateratkaisu oli ainakin mennyt nappiin, keli oli sellainen että kisa-asulla pärjäsi juuri ja juuri, jos olisi viilentynyt hiukankin niin olisi mennyt ehkä hitusen epämukavaksi. Samalla havaitsin että ratkaisu jättää vessakäynti vaihtoalueella väliin ei ollut mennyt yhtä nappiin vaan heti ensimmäisellä huoltopisteellä pitäisi pysähtyä hoitamaan tuo asia pois päiväjärjestyksestä. Sinne oli matkaa noin 17 kilometriä ja tervehdin bajamajaa innolla tuossa kohtaa, otin myös samalla hiukan vettä. Aloin samantien toteuttaa neste- ja energiasuunnitelmaani, joka oli karkeasti seuraavanlainen: noin 20 minuutin välein nappasin yhden Nosht Jolloksen (sellaisia marmeladipalloja, yksi vastaa noin puolikasta geeliä hiilarimäärältään) ja aina kun paketti tyhjeni (4kpl/paketti) otin välissä geelin ennen seuraavan paketin avaamista. Samalla (enemmän fiiliksen kuin kellon mukaan) Tailwindin korkeahiilihydraattista urheilujuomaa jota minulla oli mukanani kaksi pullollista. Koska se on melko tymäkkää tavaraa otin myös aina jokaisella ohittamallani huoltopisteellä sen kaveriksi ensin lähinnä vettä, mutta kisan edetessä myös enemmän ja enemmän urheilujuomaakin. Kun ohjaamossa oleva pullo tätä omaa tököttiäni oli vajentunut reilummin, lantrasin sen täydeksi järjestäjien urheilujuomalla, ja kun se tyhjeni seuraavan kerran, täytin sen toisesta omasta pullostani joka oli siihen asti ollut satulan takana kaikessa rauhassa. Näin minulla oli kokoajan helposti saatavilla suhteellisen tuhtia juotavaa. Jossain välissä kerkesin myös mutustella pari energiapatukkaa Jollosten ja geelien välissä.

Reitti ajettiin kolmena kierroksena Tallinnaa ympäröivällä maaseudulla ja yhdellä kierroksella oli aina kolme huoltopistettä. Ensimmäisellä pidetyn kusitauon jälkeen aloin pian ounastelemaan jonkinlaisia imeytymisongelmia, sillä alkumatkan aikana jouduin pysähtymään joka toisella pisteellä samasta syystä, ja kun kerran yritin mennä kahden huollon yli alkoi rakkoni sanoa melkopian omia vastalauseitaan. Täytyi siis vaihtaa vesi urheilujuomaan, samalla opin myös että kisatilanteessa tulee helposti lopetettua toimitus hieman kesken ja parempi lopputulema on kun rauhassa tiristää viimeisenkin tipan. Tilanne onneksi hieman helpotti pyöräilyn loppua kohden. Virolainen maaseutu oli mukavan tasaista, mitään merkittäviä mäkiä ei varsinaisesti ollut, toki pientä loivaa kumpuilua, ei oltu sentään pohjanmaalla. Takapuolta säästääkseni ajoin aika monet loivatkin nousut putkelta, vaikka jalkoja säästääkseen olisi ehkä voinut valita toisinkin. Jo ensimmäisen kierroksen aikana takapuoleni ja niskani alkoivat veisata omaa valitusvirttään ja mietin että olisi vissiin pitänyt tehdä isompi osa harjoittelusta nimenomaan triathlonpyörän päällä. Myös satulan valintaan olisi voinut panostaa enemmän aikaa. Olin alkukesästä hylännyt tuossa pyörässä useamman vuoden olleen satulan, testannut paria muuta varastosta löytyvää ja sitten ruuvannut kiinni vanhan luottosatulan, joka on alunperin ensimmäisestä maantiepyörästäni (ks teksti Kymiring Triplestä) ja on toiminut siinä hyvin. Olin kyllä testannut sitä muutaman kerran tässä pyörässä, eikä se mielestäni ollut aika-ajoasennolle aivan optimaalinen, mutta koska muista vaihtoehdoista ei mikään tuntunut silloin paremmalta, päätin että sillä mennään. Ehkä se alkukesästä irrotettu olisi kuitenkin ollut hieman parempi, mene ja tiedä. Jokatapauksessa kärsin jatkuvaa pientä epämukavuutta sekä ylä- että alapäässäni.

Kun ensimmäinen kierros tuli kaikista eteläisimpään pisteeseensä, josta käännyttiin isommalle maantielle kohti Tallinnaa, huomasin ensimmäiset todelliset sateen merkit, nimittäin tie oli hieman märkänä noilla kohdin. Tummia pilviä olin toki ehtinyt jo ihmetellä tovin ja miettiä että koskahan sitä kastutaan. Ilmeisesti tuon kohdan kastellut kuuro oli mennyt ohitse nopeasti sillä muita merkkejä siitä en koskaan nähnyt. Sen sijaan tuosta kohdasta alkanut suora maantiepätkä kohti kääntöpaikkaa kisakeskuksen vieressä oli todella railakkaasti vastatuulinen ja sitä riemua riittikin noin 17km sitten. No vauhtia hidastamallahan tuostakin selvittiin, mutta pätkä tuntui melko pitkältä kyllä. Toiselle kierrokselle päästiin ja sitten saatiinkin ensimmäisen kerran vettä niskaan, tosin niin maltillinen pieni kuuro ettei se oikein kastellut vaatteita eikä tien pintaakaan, eikä kestänyt kovinkaan kauaa, oikeastaan ainoa haitta oli se että ilma viileni hieman. En kuitenkaan alkanut tuon takia pukea kantamiani lisävaatteita, jouduin pysähtelemään kusella jo ihan tarpeeksi usein, eikä moista lisähidastusta kaivattu. Aika monella näki kyllä enemmän vaatetta kuin pelkkä kisa-asu, vaikka toki valtaosa meni kuten minäkin. Kun toinen kierros sitten lähestyi tätä samaa eteläisintä pistettä missä oli viimeksi ollu maa märkänä, alkoi olla jo ilmakin märkä toden teolla ja saatiin ainoa kisan aikainen (ainakin minulle) kunnon sadekuuro. Tämä kasteli jo tiet ihan kunnolla ja hieman kamppeitakin. Onneksi tämäkään ei ollut kovin pitkäaikainen tapaus, enkä edelleenkään tehnyt mitään varusteteknisiä toimenpiteitä, kisa-asut on onneksi suunniteltu nopeasti kuivuviksi ja taivas vaikutti siltä että sateet ovat lähinnä kuuroja. Isoin harmi tässä oli ehkä se että kengät ja sukat kastuivat, ja ne eivät taas kuivu yhtä hyvin, varsinkin kun märkä tie roiskii vettä kintuille kauan sen jälkeen kun itse sade on lakannut. Olin onneksi tähän kyllä varautunut, kuten kuvista voi huomata (tai edellisestä tekstistä lukea), minulla oli nuo osittaiset kengänsuojat (toe covers, näille ei taida olla hyvää suomennosta) ja hieman lämpimämmät merinovillaiset pyöräilysukat. Silti ehkä hitusen varpaita paleli osuuden loppua kohti.

Sateen hyvänä puolena voitaneen pitää sitä että se vei enimmän vastatuulen siltä pitkältä suoralta mennessään, eikä enempää sadettakaan tuon jälkeen enää nähty. Puksuttelin toisen kierroksen loppuun omaa tasaista tahtiani ja kolmannelle lähtiessä sade oli kuin muisto vain ja kuurot nähtävästi todella paikallisia, sillä reitin läntisimmällä osalla ei ollut tiekään märkä. Toisen kierroksen aikana kärki ja muutama kärjen takana ajava urheilija oli ohittanut minut kierroksella, kolmannella kierroksella huomasi heti että reitti alkoi olla paljon rauhallisempi. Ehkä tuokin kertoo siitä että en ole pyöräilyosuudella kärkipäätä lähelläkään vaan annan melko paljon tasoitusta samoista sijoista kamppaileville, jos tällä tasolla ja varsinkaan tällä matkalla kukaan nyt sijoituksia miettii, minä en ainakaan. Vaikkei mieli varsinaisesti matalalla ollutkaan, parani fiilis tasaisesti samalla kun viimeinen kierros eteni. Kohta päästäisiin juoksemaan ja siinä olisin paljon parempi. Energiaa olin saanut tuupattua sisääni aikalailla suunnitelman mukaisesti ja kolmannen Jollos paketin jälkeen en enää avannut neljättä vaan vetelin pelkkiä geelejä loppumatkan, loppusuoralla (siis sillä 17km mittaisella) jopa yhden kofeiinipitoisen. Yritin pitää itseni kurissa etten tekisi mitään älytöntä loppurynnistystä kuten Joroisilla ja tyhjentäisi jalkojani ihan lopullisesti juuri ennen juoksua ja taisin kohtuullisen hyvin onnistua. Vaihtoalueelle tullessa olo oli yllättävän hyvä, olin päässyt polkiessa sellaiseen hyvään tasaiseen tekemiseen mitä olisi sinänsä voinut jatkaa vaikka kuinka pitkään kunhan energiaa vain saa lisää tasaisesti. Pyörän selästä noustessa sitä kuitenkin huomasi heti että ei tässä ihan hupiretkellä kuitenkaan olla vaan jalat ovat kohtuullisen väsyneet.

Tässä kisassa oli käytössä "bike catcherit" eli talkoolaiset jotka toisessa vaihdossa ottivat urheilijoilta pyörät vietäväksi telineisiin sen sijaan että itse tarvitsisi etsiä oma paikka ja laittaa pyörä sinne. Ensimmäinen kerta minulle moista käytäntöä, en valita, melko paljon helpompaa kun voi vaan hylätä pyörän (jätin myös kengät kiinni polkimiin) ja hipsutella sukkasillaan suoraan oman vaihtopussin luo. Penkille istuessa rasituksen tunti taas jaloissaan aivan selvästi, ja vaikka mitään ihmeempää säätöä minulla ei ollutkaan, sain vaihtoon kulumaan lähes 7 minuuttia, mikä on varmasti kakkosvaihdolle oma ennätykseni (silleen huonolla tavalla). Koska en ollut edellisenä iltana osannut valita juoksusukkia ja olin tosiaan lykännyt pussiin 3-4 paria, jouduin tekemään ratkaisun tässä kohdassa, mihin takuulla meni sekunteja :) ja myöskin vessakäynti hidasti hieman. Vessakäynneistä puheenollen tämä on uskoakseni ainoa triathlonkisa jonka aikana olen käynyt kusella, yhdellä puolimatkalla olisi kyllä tarvinnut, mutta sinnittelin silloin loppuun väkisin.

Juoksu

Vihdoin päästiin sitten niinsanotusti "asiaan" eli juoksemaan maratoonia. Pakko todeta että tämä oli muuten vasta toinen katumaratoni minulle (poluilla kyllä takana useampi ja pidempiäkin matkoja) ja ajattelin jopa että voisin tehdä tässä samalla maratonennätykseni, sillä edellinen noteeraus oli noin 3:45 jota en pidä kovin kummoisena tuloksena ja se onkin aikalailla viiden vuoden takaa jolloin kunto oli paljon heikompi. Matkaan lähtiessä juoksu tuntui todella helpolta ja lähdin intopäissäni takomaan jopa 4:30 kilometritahtia, mutta älysin onneksi hieman hidastaa melko pian. Reitti oli klassiseen tapaan neljänä reilun kymmenen kilometrin kierroksena ja yhdellä kierroksella oli neljä huoltopistettä, joten energiaa ja nestettä oli kyllä hyvin saatavilla. Porukkaa oli myös kierroksella juoksemassa melko paljon ja yleisöä myös melko paljon ja tunnelma korkealla. Pitkin reittiä oli erilaisia dj-pisteitä ja yhdessä kohtaa torvibändikin tunnelmaa ylläpitämässä. 

Alkumatkasta askel on vielä vetävä

Tiesin kyllä että energiansaanti olisi hyvä pitää tasaisena läpi koko kisan, mutta olen lyhyemmillä matkoilla tähänkin asti toisaalta luottanut paljon omaan "perstuntumaan" etenkin juoksun aikana, se kun on lajeista herkin vatsavaivoille. Koska nyt ei ollut lainkaan sellainen olo että tekisi mieli geeliä saati varsinkaan mitään tuhdimpaa, menin ensimmäisen kierroksen kokonaan pelkällä urheilujuomalla, enkä tosiaan pysähtynyt huoltopisteille vaan ainoastaan hidastin hieman että suuhun osuva prosentti olisi isompi kuin rinnuksille. Kulku oli hyvä ja vauhtikin tasaantui sinne noin 5min/km tienoille, tuota jos saisi ylläpidettyä niin tuloksena olisi siis noin 3.30 maraton (ja siis samalla ennätys siinä) ja yhdentoista tunnin alitus koko kisassa. Ensimmäisen kierroksen lähestyessä loppuaan pieni kankeus alkoi hiipiä hiljalleen jalkoihin, ja epäilys alkoi hiipiä mieleeni että josko tämä ei sittenkään mene ihan niin kevyesti maaliin saakka kuin miltä alussa tuntui. Ensimmäiseltä kierrokselta kääntöpaikalle tullessa oli myös perheeni kannustamassa, en ollutkaan heitä nähnyt sitten lähdön. Tuossa kohtaa vielä hyvävoimaisena oli mukava ottaa "hyvä iskät" ja "jaksaa jaksaat" vastaan ja hieman höpsöillä dj:n soittaman Boney M:n tahtiin samalla. Heti kääntöpaikan jälkeen olikin viimeinen huolto jonka läpi juoksin.

Jo toisen kierroksen toiseen huoltoon tultaessa aloin tajuamaan että tahtia olisi hidastettava jos en haluaisi "törmätä seinään" loppumatkalla, samalla aloin kävellä huoltojen läpi, jolloin siinä ehtii aina napata 2-3 mukillista juotavaa yhden hätäisen sijaan. Toisen kierroksen tullessa noin puoleenväliinsä alkoi askel painaa todenteolla ja tahti hidastui sinne 5:30 - 6:00 välille mikä tuntui melkoiselta köpöttelyltä, mutta jalat alkoivat olla yksinkertaisesti niin betonia ettei muuhun oikein pystynyt. Vaikka en varsinaisesti sykkeen ohjaamana koskaan tee ratkaisuja siitä pitäisikö mennä hitaampaa vai kovempaa seuraan silti sitä jonkin verran mielenkiinnosta ja eräänlaisena toissijaisena "kontrollidatana" vahvistamaan sitä mitä muu kroppa ja suoritus kertoo. Nyt huomasin erikoisen ilmiön kun tahti alkoi selkeämmin hidastua niin samalla sykekin kääntyi laskuun ja myöhemmin kun tahti oli kaikkein hitaimmillaan se painui aivan pk1 lukemille jota yleensä näkee lenkkien alkuvaiheessa tai kevyemmissä suorituksissa. Eli voitaneen vetää johtopäätös että aerobinen pohja ei pettänyt vaan ennemminkin jaloista lihaskestävyys, mikä ei tietenkään ole sinänsä yllätys, mutta yleensä lyhyemmissä kisoissa jos tahti hyytyy syke pysyy silti ylhäällä (toki se on korkeammalla yleensä jo ennen hyytymistä).

Matka alkaa painaa jo

Kolmannen kierroksen alkaessa tapahtui se todellinen notkahdus. Jälleen kerran juoksuosuuden puolivälin kirous (lue aiempia juttuja niin ymmärrät). Etenemistahti tippui jo luokkaan 6:30 per kilometri ja koko homma oli melkoista köpöttämistä, mutta toki eteenpäin kokoajan kuitenkin. Aloin tajuta että yhdentoista tunnin alitus on kohta pelkkää utopiaa. Toki etenin kuitenkin edelleen kokoajan juoksemalla, mitä ei voinut sanoa likimainkaan kaikista kanssakilpailijoista, reitillä oli paljon porukkaa joilla ei ollut selkeästi aikomustakaan ottaa montaa juoksuaskelta ja monet näistä kävelivät kääriytyneenä avaruuslakanaan, sillä ilta alkoi hiljalleen viiletä. Sitten oli myös paljon porukkaa jotka tulivat juosten ohi, kohta pysähtyivät nojaamaan polviinsa hetkeksi, jatkoivat hetken kävellen (tässä kohtaa yleensä ohitin heidät taas itse) ja sitten kohta taas yrittivät juosta uudelleen. Jokainen tietysti tyylillään, mutta voisi kuvitella tasaisen etenemisen olevan taloudellisempaa tapahtui se sitten millä tyylillä tahansa. Kolmas kierros taisi olla ajallisesti hitain, siihen meni tosiaan jopa tunti ja viisi minuuttia.

Viimeiselle kierrokselle lähtiessä henkisesti synkin kohta (eikä se nyt kovin synkkä ollut kuitenkaan) oli selätetty, enää tämä kierros ja sitten homma olisi pulkassa. Noin kilometri kierroksen alusta oli kohta jossa oli paljon yleisöä (varmaan koska siinä näki helposti sekä kierroksen alku- että loppupäätä samalla) ja myös dj-soittamassa musiikkia. Kun tulin tälle kohdalle kuulin että kaiuttimista pärähtivät juuri Bruce Springsteenin Born to runin välitahdit jotka johdattelivat viimeiseen säkeistöön. Tuo oli juuri jotain sellaista mitä tarvitsin tuolla kohtaa, ja minulla lähti hieman laukalle. Nostin tahtia ainakin minuutilla per kilometri ja aloin laulaa mukana viimeistä säkeistöä (enkä ihan hiljaa, kun ei tuossa ollut varsinaisesti kovin hengästynyt). Kun viimeiset "cause tramps like us, baby we were born run":it kajahtelivat suustani olin jo kohdan ohi sen verran paljon että itse musiikki enää hädintuskin kuului takaa. Vaikka sain tästä "välikohtauksesta" hetkellisesti lisää intoa ja energiaa täytyi piakkoin todeta että moista tahtia ei voi yrittää jatkaa jos meinaa päästä kunnialla loppuun ja hidastelin rauhakseen takaisin kohti aiempaa rytmiäni. Ilta alkoi sekä hämärtyä että viilentyä todenteolla ja näitä avaruuslakanan kanssa käveleviä näkyi yhä enemmän, varmaan olisin moista kaivannut itsekin jos kävelyksi olisi mennyt, hieman viileys tuntui jo juostessakin, varsinkin kun tahti ei ollut kova ja varmaan hieman jo nestehukkaakin oli kertynyt. Sallin itseni nauttia todenteolla viimeisistä kilometreistä, poseerasin kuvaajille, kannustin muita, hymyilin yleisölle jne. Siis enemmän kuin aiemmilla kierroksilla.

Viimeisen kierroksen fiilistelyä

Noin kierroksen puolivälin tienoilla minut ohitti takaapäin vain hieman nopeammin etenevä urheilija joka "pysähtyi" rinnalle ja alkoi vääntää keskustelua. Hän aloitti englanniksi, mutta kun vilkaisin että kaverilla on Helsinki Triathlonin asu päällä vaihdoin samantien suomeksi. Hän oli toiseksi viimeisellä kierroksella ja juttelimme hetken siitä miten kisa oli mennyt. En muista enää menikö hän edelle kovemman tahdin vai nopeamman huollon takia, mutta meni menojaan kuitenkin. Kierroksen viimeiselle huoltopisteelle tullaan reitin ainoan ylämäen kautta ja tuossa ylämäessä näin hänen selkänsä jälleen. Huoltopisteen jälkeen aloin varovasti kiristää tahtia, tarkoituksena aloitella hiljalleen loppukiriä ja napata myös tämä kaveri kiinni samalla, matkaa maaliin ei ollut enää kuin reilu pari kilometriä. Hetken päästä tavoitinkin hänet ja yritin rohkaista hyppäämään peesiin, mutta ei hän lähtenyt, kuitenkin kierros vielä jäljellä hänellä. Toivotin tsemppiä ja menin menojani. "Menojani" ehkä lainausmerkeissä sillä ei tässä nyt mitään kovin kummoista lentoa enää tietenkään loihdittu aikaan, mutta hieman nopeammin kuitenkin kuin tähän asti. Ilmeisesti ilmeestä tai askeleesta erottaa kuka meinaa tulla maaliin ja kuka vielä uudelle kierrokselle, sillä viimeisellä pitkällä, melkein kilometrin suoralla ennen maalialueelle tuloa sain tällä kertaa jotenkin selkeästi enemmän kannustusta ja ylävitosia kuin vielä kierrosta aiemmin. Maalisuoralle ja kuuluisalle punaiselle matolle kääntyessä meitä oli kolme suomalaista tulossa maaliin aikalailla yhdessä nipussa, minä taisin olla ainoa ensikertalainen joten pysähdyin ja soitin kelloa, en vain kerran tai kahdesti vaan ainakin kolmesti ja todella antaumuksella, jonka jälkeen otin sellaisen loppuspurtin kohti maaliviivaa että oikea jalka meinasi hieman krampata. Hädintuskin kuulin kuuluttajien liukuhihnalta pajattamat "Kalle you are an ironman" -sanat. Olisi pitänyt jättää hiukan enemmän väliä näihin kahteen muuhun niin olisi saanut hienommat maalikuvat ylhäisessä yksinäisyydessä :)

Kolme suomalaista kerralla maaliin

Maalin jälkeen

Maaliviivan jälkeen kaulaan pujotettiin mitali ja samassa kuulinkin jo tuttuja ääniä: perheeni oli änkenyt strategisesti hyvään paikkaan aivan maalialueen reunaan joten pääsin moikkaamaan heitä samantien. Vaihdoimme nopeat kuulumiset kisasta ja heidän päivästään ja sitten lähetin heidät matkoihinsa, sillä kello oli jo aikalailla yhdeksän illalla ja lasten olisi päästävä nukkumaan (toinen taisi nukahtaa taksiin matkalla hotellille). Tiesin myös että minulle tulisi kohta kylmä aivan todenteolla joten en itsekään voinut jäädä seisoskelemaan kovin pitkäksi aikaa. Seuraavaksi meidän ohjattiin telttaan jossa saimme kisapaidan, ison pyyhkeen ympärillemme sekä omat valkoiset pussimme eli ne varusteet jotka olimme jättäneet juurikin maaliin toimitettavaksi aamulla. Tässä kohtaa jo hytisin kylmästä. Kisakeskuksena toimivan areenan sivupihalle oli viritelty kaksi paljua ja kaksi peräkärrysaunaa ja meille kerrottiin että sisältä löytyisivät suihkut. Koska Ironman on amerikkalainen brändi ja muutenkin tarkka organisaatio monessa suhteessa oli näiden lämmittelypaikkojen vieressä hyvin selkeät kyltit jotka kielsivät kaikenlaisen alastomuuden. Kysyin vielä yhdeltä talkoolaiselta että onhan siis ok hypätä paljuun kisa-asu yllään ja hän kehoitti sinne vaan, joten jätin muut ylimääräiset varusteet paljun viereen ja tein työtä käskettyä. Lämmin vesi tuntui niin mahtavalta, sillä olin ennen sinne kapuamista alkanut jo täristä. Paljussa oli valmiiksi muutama urheilija joista kaksi poistui pian ja jäin keski-ikäisen virolaismiehen kanssa kahdestaan. Juttelimme niitä näitä kisaamisista, harjoittelusta ja perhe-elämästä hyvän tovin, kunnes saimme seuraamme pari turkkilaista, jotka tosin alkoivat nopeasti lähinnä keskustella keskenään omalla kielellään. Arvasin kyllä että kun paljusta nousisi tulisi taas pian melkoinen vilu, joten keräsin itseäni hyvän tovin ennen kuin tein liikkeeni ja nousin suhteellisen rivakasti, nappasin tavarani mukaan ja marssin sisälle etsiäkseni suihkun. Pukuhuone oli suhteellisen täynnä ja ilmankosteus varmaan 200% mutta löysin tavaroilleni vapaan nurkan ja painelin suihkuhuoneen puolelle kylmissäni. Yllätys oli iloinen kun täältäkin löytyi vielä sauna.

Tuossa saunassa vierähtikin hyvä tovi, nyt oli seurana enemmän suomalaisiakin, toki myös muita kansallisuuksia ja keskustelu polveilikin suomen ja englannin välillä. Eräs tummaihoinen kisaaja kyseli tarpeeksi löylyteltyään oikean etiketin mukaista tapaa poistua saunasta, siis lähinnä että ottaako kuuman suihkun vai kylmän suihkun, meneekö ulos jäähylle jne. Paikalla ollut suomalaisdelegaatio neuvoi hänelle niin paljon eri variaatioita siitä miten hän voisi toimia että kaveri taisi mennä vielä enemmän pyörälle päästään kun ei yhtä oikeaa tapaa löytynytkään. Tarpeeksi löylyteltyäni poistuin pukuhuoneeseen ensin jäähtymään ja sitten vielä suihkuun. Käytin melko paljon aikaa pukuhuoneessa istuskeluun ja olon tasailuun, join hieman vettä ja söin pari mukaan eksynyttä energiapatukkaa. Jossain välissä huomasin että lasit jotka minulla oli juostessa ollut päässä olivat kadonneet ja tajusin että ne olivat varmaan jääneet paljun luokse kun olin kiireessä kerännyt tavarani päästäkseni lämpimään suihkuun. Pukeuduttani kävin ulkona etsimässä niitä, mutta laihoin tuloksin, sillä hetkellä paljussa olleetkaan eivät olleet niitä nähneet. Ajattelin että täytyy käydä lähtiessä vielä infotiskin kautta kyselemässä.

Seuraavaksi siirryin sisätiloihin jonne oli rakennettu palautumisalue. Tarjolla oli monenlaista juotavaa, pitsapaloja, riisi-wokki-kulhoja, hieman jälkiruokaakin ja nautin ilolla reilut satsit kaikkea kunnes toinen annos jälkiruokaa alkoi tökkiä. Samoin alkoholiton olut jonka olin napannut ei oikein meinannut maistua, en ole oikein koskaan päässyt niiden makuun. Samalla seurailin ympärilläni menevää toisintoa Monty Pythonin sketsistä "ministry of silly walks". Eräs suomalainen eksyi hetkeksi samaan pöytään kanssani ja tarinoimme hetken kisasta kunnes hänen seurakaverinsa alkoivat kaivata häntä. Totesin että kello alkaa olla jo likemmäs yksitoista, joten lienee syytä lähteä etenemään, vielä täytyisi hakea pyörä ja loput varusteet vaihtoalueelta ja sitten selviytyä järjestäjän bussikyydillä takaisin hotellille. Bussit menisivät puolen tunnin välein ja ajattelin että parempi lähteä nyt niin ehdin varmasti puoli kahdeltatoista menevään.

Ennen varusteiden noutoa kävin kuitenkin vielä infoteltalla kyselemässä lasejani. Sain tutkittavakseni pienen pahvilaatikollisen erilaisia aurinkolaseja ja olipa seassa muutama kypärän visiirikin, mutta minun Blizejäni ei näkynyt. Ohjeistivat tulemaan aamulla uudestaan, mutta olin hieman skeptinen jaksaisinko lähteä enää käymään, varsinkin kun silloin olisi taas tiesulut päällä puolimatkan kisan takia. Sitten vain vaihtoaluetta kohti, sainkin varusteet haltuuni yllättävän nopeasti vaikka hieman jonottamista asiaan toki liittyikin ja oli jo hieman yli yksitoista valmiina. Kysyin joltain mistä bussi lähtisi ja ohjeet saatuani marssin kohti neuvottua paikkaa. Totesin heti että tästä ei taida tulla oikein mitään, seuraavan bussin lähtöön on aikaa noin parikymmentä minuuttia ja porukkaa on nyt odottamassa jo sen verran että täyttäisivät yhden bussin, siis ilman pyöriä, ja lähes jokaisella luonnollisesti oli myös pyörä mukanaan. Tein hyvin nopean harkinnan ja totesin että tällä kuviolla olen optimitilanteessakin hotellilla noin tunnin päästä epämukavan ahtaan bussimatkan jälkeen, huonommassa tilanteessa en edes mahdu seuraavaan kyytiin, joten marssin bongaamani taksijonon ensimmäisen auton luo ja kyselin notta mites onnistuisi yksi mies ja pyörä kuljettaa Viru hotellille. Kuskihan totesi että mikä jottei, tavallaanhan se on hänen bisneksensä ja avasi takaluukun josta näkyi valmiiksi kaadetut takapenkit, vissiin oli pyöriä kuskattu jo illan mittaan muutenkin. Pyörä ja kamppeet ängettiin kyytiin ja olinkin jo bussin lähtöaikaan hotellin pihassa, eikä edes maksanut mitenkään ihan kauheasti, alle 20€ pitkälti. Money well spent. Hotellin pihaan kurvatessa vaimokin jo soitteli että missä hiihdän.

Hotellihuoneessa odotti vielä pieni varustejumppa kun kaikki märät kamat piti viritellä kuivumaan, märkäpuku huuhdella jne. Vaimo oli varannut oluet molemmille, mutta omani kulkeutui kotiin asti ennen kuin tuli korkatuksi, ei ollut tuossa kohtaa oikein kiinnostusta. Taisi olla reilusti yli puolenyön kun pääsin vihdoinkin nukkumaan. Vaikka ennakoin palelun ja hikoilun sekaista yötä nestehukan takia, ei tuo ilmeisesti ollut niin pahaksi päässyt kuitenkaan, hieman jouduin vain aluksi jumppaamaan peittoa päälle ja pois kun kuuma ja kylmä olo vuorottelivat, mutta loppuyön taisin nukkua ihan suhteellisen hyvin olosuhteisiin nähden.