Nuuksio Backyard Ultra 26-27.6.2026

Nyt olikin sitten todella erilainen kisakokemus, joka alkoi jo ihan heti suunnittelu- ja pakkausvaiheessa. Kun kisakonsepti mahdollistaa huoltamisen tunnin välein, sitä alkaa väkisinkin pakata tavaraa ja vaihtovaatetta mukaan melko paljon "ihan vaan kaiken varalta". Paikallinen juoksututtuni Jani oli lähdössä myös kisaamaan ja olimme sopineet että pystytämme huollon häneltä löytyneeseen isoon perhetelttaan. Jania huoltamaan oli lähdössä hänen vaimonsa Satu sekä heidän kaverinsa Maarit (joka esiintyy esim viime Halloweenhikea koskevassa tekstissä). Meillä olikin kasassa melko iso huoltojoukkue kun minua huoltamaan oli lupautunut kaverini Reima ja osaksi aikaa häntä tauottamaan toinen kaverini Valtteri. Telttaporukkaamme liittyi vielä viimehetkellä Hermanni, ilman omaa huoltajaa liikkeellä ollut nuori kaveri jonka Jani oli tavannut edelliskesänä NUTS 300 kisassa, joka saikin telttapaikan lisäksi kaupan päälle melkoisesti huoltoapua.

Huoltoteltta valmiina

Kisa starttasi perjantai-iltana klo 18, ja lähdimme Janin kanssa minun autollani jo puolenpäivän jälkeen kohti Nuuksiota ja Solvallan urheiluopistoa jossa kisakeskus sijaitsi. Huoltojoukot saapuisivat paikalle hieman myöhemmin, joten meidän ensimmäinen hommamme kohteessa oli varata teltalle mahdollisimman hyvä paikka ja pystyttää se tuota paikkaa varaamaan. Päivä oli lämpimähkö, muttei vielä niin helteinen kuin mitä lauantaiksi oli ennustettu. Kun saimme teltan pystyyn marssin seuraavaksi urheiluopiston respaan noutamaan avaimia varaamaani huoneeseen. Olin varannut kahden hengen huoneen sillä ajatuksella että sitä voivat huoltojoukot käyttää vuorotellen huilimiseen ensimmäisenä yönä ja toisena yönä tarvitsisin sitä todennköisesti jo itsekin. Backyard ultra on konseptina kieltämättä siinä mielessä haastava, että jos meinaa mennä niin pitkälle kuin fyysisesti pystyy on melko vaikea arvioida kauanko kisa tulee omalla kohdallaan kestämään. Itse arvelin ennakolta että oma rajani tulisi vastaan varmaankin viimeistään jossain 20-30 tunnin välillä ja taisin Sarin (toinen järjestäjistä) haastattelunauhalle sanoakin ennen kisaa että noin vuorokauden tienoille tavoittelen.

Hetki ennen lähtöä

Kun auto oli tyhjennetty huoneeseen ja telttaan ja huoltajatkin pääosin saapuneet paikalle, oli kisan alkuun sen verran aikaa että menimme Janin kanssa huoneeseen, suljimme valot ja heitimme molemmat hieman pitkäkseen. Kisasta tulisi jokatapauksessa raskas, joten oli hyvä pysyä pois jalkojen päältä ja koettaa hieman levähtää. Noin kolmevarttia pötköteltyämme kello alkoi olla noin viisi ja starttiin oli siis tunti aikaa. Kävimme hakemassa numerolaput ja laitoimme viimeiset tavarat valmiiksi, sitten minä painelin vielä huoneeseen käymään suihkussa ja rasvailemaan itseäni. Se että saa päivän hiet ja pölyt ja muut pois iholta ehkäisee melko hyvin hiertymisiä, joille en ole immuuni ahkerasta rasvauksessa huolimatta. Tulin suihkureissultani kisavalmiina teltalle noin varttia ennen lähtöä huomatakseni huoltoporukastakin viimeisen eli Valtterin saapuneen paikalle. Kilpailunjohtaja ja järjestäjä Mikael aloittelikin jo piakkoin kisainfoaan ja kaikki oli muutenkin valmiin oloista. Olimme Reiman kanssa käyneet jo aikaisemmin läpi mitä tavaraa löytyy missäkin ja minkälaista urheilujuomaa tehdään mihinkin pulloon jne ja loput sovellettaisiin lennosta kisan mittaan. Pian alkoivatkin kuulua ensimmäiset "ennakkovihellykset" (lähdön lähestymisestä ilmoitetaan aina pillillä malliin 3 vihellystä 3 minuuttia ennen lähtöä, 2 vihellystä 2 minuuttia ennen ja niin edelleen) ja porukka alkoi valua lähtöalueelle. Lähtö ja koko ensimmäinen kierros oli henkisesti todella erikoinen kokemus, sillä siinä missä yleensä juoksukisan lähdössä lähdetään melko reippaasti ja tasaillaan vauhtia hetken päästä, tässä koko ensimmäistä kierrosta leimasi hassu tunne siitä että samaan aikaan alitajunta haluaa juosta reippaammin ja järki käskee hidastamaan ja säästämään energiaa heti alusta lähtien. Onneksi pääsin tuosta kyllä melko nopeasti yli, ja toisella kierroksella olo oli jo paljon levollisempi.

Ensimmäisellä kierroksella. Kuva Kalle Lipiäinen

Tähän väliin pari sanaa konseptista niille kenelle se ei ole tuttu. Backyard ultra on amerikkalainen keksintö ja sen isä on Lazarus Lake niminen hahmo jonka päästä on syntynyt myös toinen erikoinen kisa Barkley Marathons. Backyardissa kierretään hieman yli 6,7km pitkää kierrosta kunnes vain yksi kilpailija kiertää kierroksen enemmän kuin toiseksi tullut ja kisa päättyy siihen. Kierrokselle lähdetään aina tasatunnilla eikä joustoa ole, eli jos olet kellon tullessa tasan vielä edellisellä kierroksella, istumassa vessanpöntöllä tai nukkumassa teltassa, olet ulkona pelistä. Myöskään nopeudesta kierroksella ei saa muuta hyötyä kuin pidemmän huoltotauon ennen uutta lähtöä, nopeammatkaan eivät saa lähteä seuraavalle kierrokselle etukäteen, joten tässä kisamuodossa kaikki ovat aina tasatunnilla samalla lähtöviivalla. Kierroksen pituus määräytyy siitä että vuorokaudessa eli 24 kierroksessa matkaa kertyy 100 mailia (n 161 km). Ja tosiaan päättymisaikaa ei ole, vaan kisa jatkuu niin kauan kuin vähintään kaksi kisaajaa on mukana, mikä voi tarkoittaa melko pitkään, Suomen ennätys (jonka haltija Verneri Teppo oli mukana tässäkin koitoksessa) taitaa olla noin kolmen vuorokauden tienoilla ja maailmanennätys tietääkseni noin viiden vuorokauden lukemissa. Ulkopuolinen huoltaminen on sallittua vain kierrosten välissä, joten esimerkiksi kierroksen varrelle ei oma huoltaja saa tulla vaan kierroksen aikana nautittavat juomat/eväät on kannettava itse. Ja vaikka epävirallisesti kaikki laskevat kierroksia ja sijoituksia, virallisesti vain voittaja saa tuloksen ja muiden tulos on DNF (=keskeyttänyt). Eli ensimmäinen virallinen keskeytys olisi itsellekin melkolailla takuuvarma.

Ensimmäinen kierros oli tosiaan henkisesti melkoista totuttelua ajatukseen että tässä ei tosiaan ole kummoisempi kiire ja sain vääntää henkistä käsijarrua välillä ihan tosissaan etten olisi lähtenyt "keulimaan" suotta. Tosin kun pienemmille metsäpoluille päästiin niin porukka (n 75 taisi kilpailuun startata) meni niin jonossa ettei ohituspaikkoja kovin tiheässä edes ollutkaan. Päiväreittihän oli pääasiassa polkua ja kierroksen alussa ja lopussa myös hieman leveämpää pururataa ja helppoa polkua. Joku sanoi ennakolta että reitti olisi tekninen juostava, ja olihan siellä toki kiveä ja puunjuurta tarjolla monin paikoin, mutta mielestäni ihan kivan juostava (ainakin näin alussa, mielipide muuttui aavistuksen kuormituksen kertyessä). Mitään merkittävän isoja mäkiä reitillä ei ole, mutta pientä korkeuseroa jatkuvasti. Kannoin kierroksilla mukanani koko kisan ajan sellaista hihnalla käteen kiinnittyvää puolen litran lötköpulloa jossa minulla oli vaihtelevanvahvuista urheilujuomaa ja lisäksi minulla oli aina shortsintaskussa joko geeli tai paketti Jollos-kuulia. Nestettä join alussa varmaan sellaiset 2-3 dl per kierros ja kierroksen aikana syöminen oli hyvin vaihtelevaa koko kisan ajan, riippui aina energiatasoista ja siitä mitä sain tauolla tungettua naamaani.

Toinen kierros oli henkisesti jo paljon helpompi, aloin päästä kiinni ajatukseen siitä miten tätä kuuluu työstää. Loin myös lähes koko kisan ajan kestäneen "vessarutiinini" eli aina parillisen kierroksen lopussa kävin keventämässä rakkoani kuusen juurella (useimmiten saman kuusenkin), tämä rytmi piti aivan viimeisille kierroksille saakka. Toisen kierroksen jälkeen vaihdoin myös ensimmäistä kertaa kengät ja samalla sukat, ei siksi että olisi ollut mitään erityistä tarvetta, vaan koska kolmas kierros oli jo yöreittikierros ja polkukengät oli fiksu vaihtaa paremmin asfaltille sopiviin tossuihin. Yökierros oli nimittäin aluksi sama, pururataa ja hieman helppoa polkua, jonka jälkeen yhdestä risteyksestä käännyttiin eri suuntaan ja päädyttiin asfalttitien varteen jota mentiin sitten edestakaisin kääntöpaikalle asti ja palattiin samoja jälkiä takaisin. Laskeskelimme jossain vaiheessa että kierroksesta noin kolme kilometriä on polkua/pururataa ja loppu reilu puolet asfalttia. Ja koska tuokin polkuosuus oli melko helppoa, oli itsestäänselvä valinta laittaa näille kierroksille vaimennetummat tossut jalkojen säästämiseksi. Moni juoksi hiilikuitulevyllisillä kisakengillä näitä kierroksia, itse valitsin aivan tavalliset treenikengät, jotka vaihdoin toisiin vastaaviin puolivälissä yötä. Ensimmäisellä yökierroksella meinasi olla vähän samaa ongelmaa kuin koko kisan ensimmäisellä, en meinannut malttaa himmata kauheasti ja taisinkin painella kierroksen noin 43 minuuttiin, jonka jälkeen totesin tauon jäävän liian pitkäksi, siinä ehtii paikat kangistua ja tulla vilu. Loput yökierrosten tauot sain sitten tähtäiltyä noin 10-12 minuutin mittaisiksi mikä tuntui melko sopivalta. Pian yöreitille vaihtamisen jälkeen alkoi hieman sadella ja saimmekin nauttia vaihtelevanmittaisista kuuroista melkein koko yön, lämpötila pysyi kyllä koko ajan sen verran korkeana ettei lisävaatteen pukeminen tullut itselle edes mieleen. Kello 22 alkaneelta kierrokselta eteenpäin tuli pukea ylleen myös heijastinliivit ja otsalamppu. Lampusta oli toki hieman apua polkuosuudella reitin näkemiseenkin, mutta tärkein pointti molemmilla välineillä oli näkyvyys autoilijoille tieosuudella. Tosin pikkutunneilla emme kyllä montaakaan autoa nähneet tuolla pätkällä.

Yökierrokselle lähdössä

Ensimmäisten tuntien ajan tauoilla popsin enimmäkseen sipsiä ja hieman välillä jotain muutakin siinä sivussa. Olin itse pakannut mukaan tavallisten urheiluravinteiden lisäksi voileipiä, suklaata, pullaa, hedelmiä, sekä aimo kasan kuuman veden kanssa purkissä lämmitettäviä pasta-aterioita. Toki näillä oli tarkoitus ruokkia myös huoltoporukkaakin. Järjestäjien pöydästä sai jatkuvasti kylmää ja lämmintä vettä, urheilujuomaa, sipsiä ja muuta pikkuevästä sekä vaihtuvana tarjontana pitsaa, karjalanpiirakkaa, muuta pientä suolaista, sekä aika ajoin lämmintä ruokaa kuten kasvissosekeittoa, makaronilaatikkoa, puuroa jne. Itse en pöydässä tainnut käydä kertaakaan vaan huoltotiimi kantoi eväät telttaan valmiiksi ja minun ei tarvinnut kuin istua alas, pupeltaa ja yrittää tehdä muut mahdolliset toimenpiteet kuten vaatteidenvaihdot samalla. Ja tietysti esittää huoltajille pyynnöt kuten pullon täyttöohjeet ja mahdolliset toiveet seuraavalle tauolle. Minulla oli teltassa anoppilasta lainattu retkituoli, mutta totesin jo ensimmäisten taukojen aikana asennoltaan niin huonoksi että hylkäsin sen melko pian ja aloin käyttää Reiman paikalle tuomaa tuolia, tai vaihtoehtoisesti viikolla Lidlistä heräteostoksena ostamaani "ilmatäytteistä säkkituolia" (kuvassa) jossa oli hyvä pötkötellä yökierrosten hieman pidemmillä tauoilla. Anoppilan tuoli sai toimia jatkossa enää jalkarahina.

"Säkkituolissa" oli hyvä huilia ja irvistellä huoltajille

Jossain kierrosten 4-6 tienoilla tuli ensimmäinen kohta missä aloin henkisesti kyseenalaistamaan homman mielekkyyden ja itseni motivoiminen samalle kierrokselle uudestaan ja uudestaan alkoi vaikeutua. Vanha totuus piti tälläkin kertaa paikkansa, eli aina kun tulee huono fiilis on ensimmäinen kokeiltava korjausliike syöminen. Sipsit olivat alkaneet jo hetki sitten hieman tökkiä, joten kävin salaisen aseen kimppuun ja korkkasin pähkinäsuklaalevyn, pari riviä sitä ja muistaakseni hieman jotain muutakin suuhun ja maailma alkoi näyttää taas paljon kirkkaammalta. Sama toistui jossain kohtaa aamuyötä ja korjaantui suunnilleen samoilla lääkkeillä. Muuten yö meni melkolailla tasaisessa sumussa, kierrokset seurasivat toisiaan, välillä juoksin yksin ja välillä Janin tai jonkun muun kanssa, vettä sateli aina ajoittain, mutta ei häiriöksi asti. Jollain tauolla kävin oikein sisällä vessassa, en tosin itse vessan takia vaan pesämässä hampaat (voin muuten suositella tämmöisissä kinkereissä) ja hieman lisärasvaamassa tiettyjä paikkoja. Kello kolmelta alkaneen kierroksen aikana alkoi maisema hieman kirkastumaan kun aurinko rupesi nousemaan. Paikoissakin alkoi hiljalleen hieman tuntua, mutta ihmekös tuo, olihan viimeisen yökierroksen (kierros nro 10) jälkeen matkaakin jo takana 67 kilometriä. Sadekuurotkin kaikkosivat ennen auringonnousua.

Vielä mukana olevat (ylhäällä) ja jo luovuttaneet (alhaalla) kuvina taululla

Todellinen kilpailu alkoikin sitten kun päästiin yön jälkeen taas metsäpoluille. Järjestäjä Mikael varoittelikin tuossa taitekohdassa että ensimmäinen päiväkierros tulisi menemään hitaasti ja oli siinä aivan oikeassa, sillä kun koko yö oli juostu hyvin tasaista reittiä, oli jo väsytetyillä jaloilla teknisempi polku melko paljon hitaampaa kuin ensimmäisillä kierroksilla. Tuo kierros otti melkein 53 minuuttia ja oli siihenastisista hitain, tosin kun nyt kierrosaikoja katsoo jälkikäteen niin ero ensimmäiseen kierrokseen ei ole kovin iso ajallisesti, mentaalisesti sitten sitäkin isompi, sillä tässä ei enää tarvinnut hidastella tarkoituksellisesti samalla lailla ollenkaan. Pari seuraavaa kierrosta olivat hieman reippaampia (n 51 ja 50 min) kun pääsi taas jyvälle miten polkuja juostaan. Aamulla ilma oli melko kostea yön sateiden jäljiltä, mutta maasto ei ollut kovinkaan märkä tai mutainen, maaperä lieni sen verran kuiva että vesi oli imeytynyt suoraan. Päiväksi oli luvattu hellettä, mutta vielä aamun tunteina taivas oli pilvessä ja lämpötila mukavan maltillinen. Yökierroksiin nähden selkeästi lyhyemmät tauot kierrosten välissä tekivät kiireen tuntua, etenkin joka toisella kierroksella kun pyrin vaihtamaan sukat aina kahden kierroksen välein. Huoltotiimi saikin noiden minuuttien ajan paiskia ihan todenteolla hommia pullojen täytön ja evästarjoiluiden kanssa. Yön aikana he olivat käyneet kaksi kerrallaan nukkumassa jonkin aikaa kukin, tosin Satulla taisi jäädä melko vähäiseksi jos oikein muistan.

Neljäs päiväkierros (eli kierros nro 14) oli taas hieman hitaampi edellisiä, muistaakseni siksi että jäin turhan hitaan porukan mukaan kierroksen alkupäässä ja kapeimmalla polkupätkällä ohitus on sen verran työlästä ettei siihen tule noin rasittuneena kovin helposti lähdettyä kun nopeuserot ovat jokatapauksessa pieniä. Tuon kierroksen jälkeen (kun oli vielä sukkienvaihtohuolto) turhauduin hieman lyhyeksi jäävään taukoon ja seuraavalla kierroksella painoinkin nopeimman kierrosaikani päiväreitillä, 48:23. Mitään järkeä tuossa ei ollut, mutta tulipahan yksi hieman parempi huili. Hermanni luuli minun keskeyttäneen kesken kierroksen, sillä tähän asti hän oli tullut aina minua ennen huoltoon ja hämmästyi kun olinkin jo teltassa. Tuon kierroksen jälkeen porukassa kävikin iso kato, sillä 15 kierrosta tarkoittaa että 100 kilometriä on täynnä ja tuollainen tasaluku on helppo asettaa tavoitteeksi, jolloin sitten sen jälkeen ei enää meinaa motivaatiotakaan löytyä.

Päivä oli alkanut lämmetä jo melkolailla, ja nesteenkulutus kasvanut sitä mukaa. Siinä missä yökierroksilla kannoin mukanani puolen litran lötköpulloa noin puolillaan nestettä, aamun mittaan se sai jo olla täynnä joka kierroksella. Pian sekään ei riittänyt vaan jossain välissä aloin kantaa sen lisäksi myös 2,5 dl pulloa jonka join aina ensiksi tyhjäksi ja tungin sitten taskuun. Kuumimpina tunteina taisin tuon lisäksi juoda aina tauolla likimain puoli litraa tai enemmänkin, ja missään vaiheessa ei kertaakaan tullut sellaista oloa että olisin juonut kerralla liikaa, eli neste taisi imeytyä melko hyvin. Energiaakin sain kokoajan mielestäni hyvin alas edelleen. tauoilla suklaata, voileipää ja järjestäjien pikkusuolaisia tai lämmintä ruokaa, kierroksen aikana napsin harvakseltaan Jolloksia tai geelejä tarpeen mukaan. Ja toki urheilujuoma jota käytin oli siis ihan reilusti energiaa sisältävää Tailwindiä. Energian kanssa minulla ei tullut missään kohtaa mitään isompaa ongelmaa, toisin kuin esimerkiksi Janilla joka kärsi melko pahoista vatsavaivoista suurimman osan päivää. Olinkin monessa kohtaa melko varma että hänellä leikki loppuu pian kesken, mutta joka kerta olin väärässä, kaveri on sen verran sitkeä ja kokenut kettu. Joka tauolta liikkeellelähtö alkoi käydä jaloissa aina vain kankeammaksi ja paikkoja alkoi kolotella todenteolla, kierroksesta kyllä selvisi kun sai itsensä liikkeelle ja hetkenmatkaa juostua.

                                                    Lähtöjalat käyvät kierros toisensa jälkeen kankeammiksi

Korkea lämpötila ja taivalletut kierrokset verottivat mukana olevaa sakkia hyvää vauhtia. Puoliltapäivin mukana oli enää reilu 20 juoksijaa kun 18 kierrosta oli takana. Saimme myös sanoa heipat Valtterille joka joutui jättämään huoltohommat muille ja lähtemään perhevelvoitteiden pariin. Minullakin alkoi olla jo melko vaikeaa ja sanoinkin parissa kohtaa ääneen muille että ainakaan yökierroksille en enää lähtisi, jos sinne asti muuten selviäisin. Pidin vielä ykköstavoitteena 25 kierrosta, sillä tuon lukeman saavuttaneille oli tarjolla Hokan kengät. Toissijaisena tavoitteena oli 24 kierrosta ja 100 mailin matka ja viimesijaisena tavoitteena oli päästä aina kuluva kierros kunnialla läpi. Kierrokset 16-20 menivät melko tasaisella 50-52 min rytmillä, vaikka vaikeaa olikin. Pyrin puoliväkisin pitämään jonkinmoista tahtia yllä, että huoltotauko säilyisi sen mittaisena etttei tarvitsisi hätäillä ja varmistelin aktiivisesti etten jäisi "jumiin" hitaamman porukan taakse kuten kierroksella 14.

Kierros numero 21 alkoi kuten suurinpiirtein muutkin kierrokset siinä edellisinä tunteina, homma eteni alun kankeuden jälkeen tasaisesti noin kierroksen puoliväliin asti kunnes yhtäkkiä jotain vain tapahtui. Jaloille tuli yksinkertaisesti kilometrit täyteen ja totesin etten saa niitä nousemaan niin paljoa että juoksuaskeleet juurakkoisella ja kivikkoisella polulla olisivat mahdollisia. Tunne oli erikoinen, sillä vaikka toki kuormitusta oli jo melkopaljon takana, tuo sippaus tapahtui silti melko tarkkaan tietyllä hetkellä eikä pikkuhiljaa ja vähitellen. Ja olen edelleen vakuuttunut että kyseessä ei ollut energioiden loppumisen aiheuttama "bonkkaus", sillä sitä olen kyllä kokenut varsinkin pyöräillessä niin paljon että tunnistan mielestäni sen. Jatkoin kierroksen kihnuttamista kävellen, uskoakseni sekin oli melko vaikean näköistä, laskin samalla mielessäni että jos en tästä jotenkin piristy, niin menee tiukalle ehdinkö kierroksen loppuun ennen uutta lähtöä. Koska mitään pikapiristymistä ei tapahtunut totesin itselleni (ja myös ääneen ohittaville kilpakumppaneille) että kisani taitaa olla tässä. Nyt oli kysymys enää siitä saisinko kierroksen 21 aikarajassa päätökseen vai jäisikö tulokseksi 20, arvelin että tuo tulisi menemään melko tiukalle. Jonkin aikaa eteenpäin kinkattuani myös Jani ohitti minut. Huikkasin että sanoo Reimalle ettei tarvitse enää huoltaa vaan ennemmin ottaa maaliintulokuvaa. Vaikka Janilla askel vielä kulki paremmin kuin minulla, ei hänenkään menemisensä ihan ongelmatonta ollut, pian sen jälkeen kun hän oli minut ohittanut hän joutui poikkeamaan "riu'ulle" jolloin klenkkasin hänen ohi vielä pieneksi hetkeksi uudelleen. Tilanne ehkä hieman hymyilytti minua, tätä on ultrajuoksu parhaimmillaan :)

Seurailin kokoajan kierroksen ja kellon etenemistä pieni pelko takaraivossa siitä että en ehtisi ajoissa. Niinpä yritin vielä kierroksen lopun helpommilla pururatapätkillä hieman hölkätäkin, mikä onnistui jotenkuten. Jottei tilanne olisi ollut liian helppo alkoi omakin vatsani ilmoitella ensimmäistä kertaa kisan aikana, että kohta olisi syytä poiketa istunnolla. Ja jos joutuisin hoitamaan sen metsässä kesken kierroksen, saisin takuulla unohtaa ajoissa kierrokselta pääsyn. Toistaalta kai sitä joku on ennenkin paskat housuissa juossut, tässä ei sentään ollut enää matkaa kovin paljoa jäljellä, mutta toivoin ettei tilannetta tarvitsisi viedä siihen asti. Vaivalloisesti vuoroin hölkötellen ja vuoroin kävellen pääsin urheilukentälle niin että aikaakin oli vielä muutama minuutti ja kellotin samalla hitaimman kierrokseni, aikalailla 58 minuuttia. Mikael tuli maalialueella kyselemään miten menee ja totesin homman olevan selvä minun osaltani. Hän yritti vielä tsempata uudelle kierrokselle, mutta totesin ettei minulla ole mitään edellytyksiä päästä sitä tunnissa loppuun, joten en viitsi enää raahustaa keskelle metsää ja sitten takaisin kun siitä ei saisi edes suoritettua kierrosta. Ja sitäpaitsi minulla oli edelleen paskahätä. Niinpä vaihdoin muutaman sanan Reiman kanssa ja raahustin sisätiloihin hoitamaan tuota hommaa pois päiväjärjestyksestä, tosin jalat olivat sellaisessa kunnossa "ettei meinannut paskalle taipua" ja yhtä vaikea sieltä oli päästä pois. Onneksi nyt ei ollut enää kiire.

Ilme maalissa

Könytessäni vessasta takaisin teltalle huomasin ihmeekseni että Hermannikin oli siellä, ja nopea vilkaisu kelloon kertoi ettei hän ole voinut mitenkään tulla kierrokselta 22. Hän kertoi aloittaneensa kyseisen kierroksen, mutta palanneensa pian takaisin, ilmeisesti jotain ongelmaa jalkojen kanssa oli ollut. Näin ollen telttakunnastamme oli kisassa enää jäljellä Jani, jonka keskeytystä olin povannut mielessäni jo aamupäivästä asti. Kierrokseen 21 keskeytti minun ja Hermannin lisäksi myös Visa, joka lie kaikkein kokenein kettu ainakin mitä tulee Nuuksio Backyard ultraan, hän on nimittäin ollut mukana joka ikinen kerta eli tämä oli hänelle jo kahdeksas vuosi, alkanee reitti olla tuttu. Näin ollen kisassa oli mukana enää yhdeksän juoksijaa, ja arvelin että jäljelle jääneistä tuskin tulisi motivaatiokeskeytyksiä, sillä kenkiin oikeuttava kierros 25 oli jo melko lähellä, sen jälkeen varmasti tulisi taas jonkinmoinen piikki. Itse en jäänyt vielä kisaa seurailemaan vaan painuin huoneeseen suihkuun ja ottamaan pienet unet. Huoneeseen päästyäni iski yllättäen hirveä nälkä, ja ahmin kaikkea mitä eväskasseista löytyi, jonka jälkeen painuin suihkuun. Juoksun aikana en ollut havainnut mitään hiertymisiä missään päin kehoa, mutta suihkussa paljastui että toinen kainaloni oli aivan punainen ja vesi kirveli ihanasti. Melko pienillä vaurioilla siis kuitenkin oltiin selvitty, 21 kierrosta kun kuitenkin tarkoittaa hitusen yli 140 kilometriä.

Pakollinen DNF-kuva

Nukuttuani huonosti noin tunnin nousin ylös ja hiippasin kisapaikalle katsomaan menoa. Kukaan ei tosiaankaan ollut keskeyttänyt sittemmin vaikka aurinko porotti edelleen melkoisella teholla ja kaikilla juoksijoilla oli varmasti melko kuuma. Hermanni oli nukkumassa huoltoteltassamme, itse huollothan olivat jo pitkään tapahtuneet ulkona varjon mukaan vaihtuvissa kohdissa. Huoltoporukan kanssa tilasimme paikalle pitsaa joka muuten maistui melko hyvältä, lätyn ahmaistuani olin pienen hetken sitä mieltä että tilaisin vielä toisenkin, onneksi järki voitti. Tai oikeastaan Jani taisi asian ratkaista hetken kuluttua kun hän lopetti kierroksen 25 päätteeksi, sillä kun kysyin haluaako hän tilata oli hänellä vielä liian huono olo moiseen. Jani tosiaan kuittasi tuolla suorituksella Hokan hiilikuitulevylliset katukengät kuten kaikki muutkin yhdeksän tuonne asti selviytynyttä. Yhteensä neljä lopetti tuohon kohtaan, joten voitaneen sanoa että kengät toimivat monella motivaattorina. Viidestä jäljelle jääneestä kaksi luovutti seuraavan kolmen kierroksen aikana, yksi jatkoi tuon jälkeen kuusi ja niin jäljellä olivat enää ennakkosuosikit Pekka Aalto ja Verneri Teppo. Emme jääneet kuitenkaan seuraamaan kisan tapahtumia vaan painuimme koko porukka nukkumaan, paitsi Reima joka keräsi kamppeensa ja häipyi kohti kotiaan pian pitsansyönnin jälkeen.

Huoltopiste kulkee sinne missä on varjoa

Kuten lähes aina tämmöisen rupeaman jälkeen, uni oli minulla tosi huonolaatuista ja hikoilin lakanat märäksi uudelleen ja uudelleen. Aamulla kun Janin kanssa heräilimme ja vilkaisimme tuloksia onnistuimme hetkellisesti hämmentymään, sillä vaikutti äkkiseltään siltä että vastoin odotuksia Pekka olisi voittanut Vernerin. Asia ei kuitenkaan ollut näin, vaan emme aivosumuissamme osanneet katsoa tulospalvelua ja Verneri oli vain vielä viimeisellä kierroksellaan (nro 38). Ehdimme hiipata maalialueelle juuri kun hänestä otettiin voittokuvia, tekeminen oli ollut ilmeisen helppoa loppuun asti jonka tasaisesti koko ajan kolmen vartin paikkeilla olleet kierrosajatkin vahvistavat. Melko pian tuon jälkeen aloimme pakkailla kamppeitamme kasaan ja suunnata kohti Lahtea. Maarit tuli minun kyydissäni tai oikeastaan pistin hänet ajamaan, sillä vaikka olin sinällään ihan hyvin levännyt niin jalkojen kannalta tuollaisessa kohtaa elämää on mukavampi istua vain kyydissä jolloin jalkojen asentoa voi vaihdella vapaammin. Illalla ahmittu pitsakin piti niin hyvin nälkää loitolla että emme edes poikenneet aamupalalla missään kohtaa matkaa.

Kisan jälkeisen viikon otin melkolailla iisisti noin liikunnan kannalta, taisin käydä kaksi kertaa minimaalisen pienellä pyörälenkillä ja seuraavana sunnuntaina pienellä juoksulenkillä. Varsinkin alkuviikosta olo oli todella erikoinen, kokemus tuntui lähinnä henkiseltä tai jopa hengelliseltä, jotenkin todella erilainen olo kuin minkään aiemman suorituksen jälkeen. Uskallan väittää että isona tekijänä tuossa oli tapahtuman yhteisöllisyys. Kilpakumppanien kanssa oltiin koko ajan samalla kierroksella joten juttuseuraa oli paljon enemmän kuin kisoissa keskimäärin ja mukana ollut huoltotiimi toi yhdessä tekemisen meininkiä ja olikin todella mahtavaa että kaverit viitsivät uhrata aikaansa auttaakseen tämmöisessä höpsötyksessä. Iso kiitos heille! Reima ilmoitti jo pian tuon jälkeen että jos tulee seuraava kerta niin hän on silloinkin mukana. Toinen tapa jolla tämä tapahtuma oli poikkeuksellinen oli se että en ole ikinä joutunut menemään näin rajoille oman jaksamisen kanssa vaikka rankkaa on ollut aiemminkin. Tokikin jos tässä ei olisi tuota tunti/kierros aikarajaa olisin toki pystynyt hitaampaa vauhtia vielä jatkamaan kävelyä ainakin jonkin aikaa, mutta vaikka olin esimerkiksi viime Halloween Hiken lopussa melko loppu, oli tässä jotain syvästi erilaista.

Sellainen kokemus oli backyard-debyyttini, katsotaan tuleeko toista yritystä. Ainakaan Nuuksion kisassa se todennäköisesti ei tule, sillä ensi vuonna on tiettävästi viimeinen kerta kun ainakaan Sari&Mikael sitä järjestävät ja ensi vuodelle minulla on toisenlaisia suunnitelmia ainakin tällä hetkellä. Never say never. Onneksi sain tekstin puserrettua ulos melkein viidessä viikossa sillä ylihuomenna tulee lisää kirjoitettavaa kun starttaamme jo tutuksi tulleiden Janin, Satun ja Maaritin kanssa Tiirismaa Trailin 63km matkalle. Siitä sitten seuraavaksi.